Lauri Lehtinen, Like Uutiset 1/97 (Helmikuu 1997)
Jimi Tenor on Euroopan musiikkimarkkinoiden uusi kulttisuosikki, mutta Suomessa hänet tunnetaan vain marginaalisena hörhönä. Like Uutiset penkoo Tenorin vaiherikasta historiaa ja ottaa artistin tiukkaan puhutteluun.
Lahtimalli
Aina ei ole kivaa olla faneja villitsevä seksisymboli. 7-vuotias lahtelainen Lassi Lehto oppi tämän joutuessaan kiihkeän tyttölauman takaa-ajamaksi. Hän pakeni saalistajia äitinsä helmoihin itku kurkussa. Äiti tivasi tyttölapsilta, miksi he ajoivat poikaa takaa. Vastaus kiljaistiin kuin yhdestä suusta: "No kun se näyttää ihan Jimmy Osmondilta!". Siitä lähtien Lassi oli Jimmy, Jimi.
Jimi Tenor sai nimensä The Osmonds -fanien hullaantuneelta laumalta.
The Osmonds -lauluyhtye teki 70-luvun kilteintä poppia. Osmondin mormoniperheen poikien menestys alkoi Disneylandin lavalta. Ensimmäinen iso hitti oli nimeltään Sweet & Innocent. Veljessarjan kuopus Sweet Jimmy Osmond söpöili itsensä tyttöjen sydämiin ja brittien listoille laululla Long Haired Lover From Liverpool.
Aikuisena Little Jimmyn suomalainen kaksoisolento Jimi tulisi lumoamaan kuulijat samalla reseptillä kuin Amerikan-kaima aikoinaan: imelän viihdemeiningin ja naiivin karisman sekoituksella. Todelliseen tähteyteen oli kuitenkin vielä reilusti aikaa. Nuori Jimi ei ollut mikään vastustamaton suosikki, pikemminkin hieman etäinen tapaus. Varhaisessa murrosiässä nimi sai liikanimen Periskooppi-Jimi. Kun Jimin isoveli Marko bailasi kavereineen, sohvan takaa nousi jotakin. Jimi vakoili isoja poikia tekemällään periskoopilla.
Laitteiden rakentelu ja valokuvaus olivat teini-Jimille tärkeämpiä kuin sivusta seurattu bailaaminen. Hän oli hiljaisen mutta mukavan jätkän maineessa. Veljensä tavoin Jimi tunnettiin musikaalisuudestaan. Vaikka Jimi kävi musiikkipainotteisia kouluja, hyvät soittotaidot olivat enimmäkseen itseopiskelun tulosta ja työkokemusta. Jimin opinnot Oulunkylän jazzopistossa jäivät lyhyiksi. Sen sijaan hän käytti koko nuoruutensa hankkimalla käytännön oppia eri bändien saksofonistina. Rockin SM:ssä menestynyt avantgardistinen Himo oli näistä maineikkain, mutta vähemmän suosittu kuin lavatanssiorkesteri Pallosalama. Pallosalama säesti Lauantaitansseja eri puolilla maata ja kelpasi Syksyn säveleen. Siististi pukeutuneet muusikot olivat yli 20-vuotiaita ammattilaisia -- lukuun ottamatta fonistia, joka oli kuudentoista vanha lukionuori. Jimi soitti myös Marko-veljen yhtyeissä The Cherry Pickers ja Iloinen Poika Milloin ennen oman Shamanin perustamista.
Arvioidessaan Lahdessa eletyn nuoruuden vaikutuksia Tenor toteaa, että "kai se on joku lahtelainen junttimeininki, mistä positiivinen ironia on peräisin. Lahtihan on aika tyly, ikävä kaupunki." Tylsyydestä selviytyminen vaatii oikeaa asennetta, huumorintajuista toisinajattelua.
Sivutoimisesti Tenorwear-muotia suunnitteleva Jimi Tenor muisti viime vuonna synnyinpaikkaansa ideoimalla Lahtimalliksi kutsutut farkut. Hän halusi Lahtimallin takataskuihin Lahden radiomastot ja pakaroiden kohdalle Salpausselän. Housut piti kuitenkin valmistaa ilman Lahden symboleja, eivätkä muoti-ihmiset päässeet istumaan niiden päälle.
Shamaanimäen mieslaulajat
Jimi Tenorin and His Shamansin keikka oli parhaimmillaan unohtumaton yhdistelmä vaikuttavia näkyjä ja meteliä Helvetistä. Porakone, pölynimuri ja puhaltimet huusivat tylyn teollisuusrekvisiitan keskellä. Tynnyreitä takovat shamaanit katsoivat synkkään tulevaisuuteen ja päästivät teollisen ajan voimat valloilleen. Energiakentässä olemiseen liittyi sekä angstia että hauskuutta. Tärkeintä oli kokemuksen väkevyys.
Kesällä 1986 perustettu Jimi Tenor and His Shamans oli jatkoa normaalimmalle Shaman-rockbändille. Industriaaliset vaikutteet imeytyivät musiikkiin sen jälkeen, kun Tenor kuuli Einstürzende Neubautenia sekä Test Departmentia ja meni majoneesitehtaalle töihin. "Liukuhihnalla olin innoissani kaikista niistä rytmeistä", hän muistelee.
Teollisuusalueelle siirtymistä joudutti myös Tenorin ja Matti Knaapin yhteistyö. Konetekniikan hallitseva graafikko Knaapi on Tenorille sitä mitä "Q" James Bondille. Hän vastaa erikoislaitteista (Sirkka, Vera, Melukone, Liberace...), jotka ovat kiinteä osa Tenorin tuotantoa. Tenorin mukaan musiikkivärkit saavat alkunsa siten, että "nähdään jossakin baarissa, Matti piirtelee mielettömästi kuvia ja mä olen aina samaa mieltä! Ainoa vaatimus on, että kaiken pitää toimia keikalla. Käytännön työ on enemmän Matin, koska mulla ei ole riittävää teknistä tietoa."
Tiiviisti yhdessä ideoivat miehet eivät oikein muista, kumpi heistä on keksinyt mitäkin. "Pölynimuripasuunan idea oli minun", Tenor tietää. "Olin nähnyt tyypin, joka soitti tiskihanskalla pölynimuria, ja päätin viedä sen vähän pidemmälle."
Primitiivisellä tasolla Shamansit kunnostautuivat tyhjien öljytynnyreiden rummuttajina. Tynnyri-innostus lähti Tenorin mukaan sattumasta: "Oltiin keikalla Turun Popkellarissa. Joku tehtaalla töissä oleva jannu sai päähänsä tuoda meille öljytynnyreitä ja käski paukuttaa niitä. Meteli oli hirveä, mikä oli silloin aika innostavaa."
Öljytynnyreistä tuli yhtyeelle lähes pakkomielle. Shamansin ensimmäisen levyn nimi Total Capacity of 216,5 Litres tarkoittaa öljytynnyrin vetoisuutta. Keikkapaikkojen piti hankkia 216,5-litran tynnyreitä aina kun Shamans oli tulossa kaupunkiin. Bändi toi mukanaan pienemmän tynnyrin, jota rumpukone Sirkka löi.
Öljytynnyri pelasti shamaanit, kun he tekivät Diktafon-levyä vieraissa oloissa: luonnon helmassa. "Studiosessiot olivat metsän keskellä, ja pari kertaa studiossa oli pakkasta. Ei ollut varaa öljyyn, mutta pummattiin huoltoasemalta velaksi tynnyrillinen. Se lämmitti vähän, mutta mikrofoni oli jäätynyt umpeen. Silloin ajattelin, että jos levystä tulee huono niin ainakin tietää syyn siihen", Tenor muistaa.
Shamansin levyt eivät ole niin armottomia audiohyökkäyksiä kuin luulisi. Yleensä ollaan liikkeellä sovinnaisen melodisuuden ja perinteisten sanoitusten kanssa. "En tiedä, miksi levyistä tehtiin aina niin siistejä", Tenor pohtii. Isossa tilassa ja livenä bändi toimi. Silloin metelöinnistä saatiin irti molemmat kiehtovat puolet: volyymi ja pitelemätön voima. "Ei me mitään Tito Puenteja oltu ikinä", tilittää Tenor. "Aika lapsellista purkamista vain. Hetkittäin paukutus meni hyvin. Kun oli joku isompi show, saatiin mystisesti voimat kasaan."
Pukuleikit tulivat keskeiseksi osaksi Shamansin esiintymistä. Drag-osastoa tuotiin lavalle sekä fosforoidun Plastic Pony -ryhmän että paljettihameisen Jimin voimalla. Suojalasit ja neuvostolippuun pukeutuminen korostivat industriaalimusiikin työläiskytkentöjä.
Keikkojen ulkopuolella yhtye rakoili. "Kaikilla meistä oli muuta tekemistä, nähtiin suunnilleen keikoilla ja opittiin biisitkin vasta silloin. Tuli sitten improvisoitua sitäkin enemmän. Aika paljon pystyy myös fuulaamaan, kunhan pokka ei petä. Eivät keikalle tulleet ihmiset erota siinä hirveässä metelissä."
Vaikka Tenor on vieläkin pettynyt shamaaniensa huonoon motivaatioon, hän ymmärtää syyt hyvin: "En ollut bändille mikään uskonnollinen johtaja, eikä toisaalta ollut rahaa." Yleisö ei odottanut uusia äänikokeiluja henkeään pidätellen. Mutkikkaiden melusysteemien huolto alkoi tuntua turhalta vaivalta. Tenor kyllästyi suomalaiseen kylmyyteen ja päätti vaihtaa maisemia. Hän myi irtaimen omaisuutensa kirpputorilla, lähti Portugaliin, päätyi Berliiniin ja asettui sinne. Berliinissä 1992 äänitetty Fear of a Black Jesus on Shamansin viimeinen LP.
Nykyään teollinen kuulon koettelu alkaa olla Tenorin osalta ohi: "En tiedä, olisinko enää metelistä hirveän innoissani. Vasen korva on aika heikossa kunnossa."
New York ja Kauklahti
Berliinin jälkeen tuli New York. Tenorin avovaimo, tanssija Tiina Helisten (alias Tiina Timantti, nykyään Tiina Huczkowski) muutti New Yorkiin jatkamaan opintojaan, mukanaan Jimi. He asettuivat Brooklyniin alueelle, jonka alkuperäisväestö oli siirtolaisia Puerto Ricosta. "Sitten valkoiset taiteilijat -- niin kuin mekin -- rupesivat änkeämään sinne ja paikka tavallaan vesittyi", myöntää Tenor. Pariskunta asui entisessä baarissa, jonka seinillä riippui kuuluisien mafiosojen muotokuvia. Vieressä oli valtava second hand -vaatekauppa. Manhattanin puodit haalivat sieltä käytettyjä muotituotteita, joita myytiin keskikaupungilla huippuhintaan. Vaatehullu Tenor kävi kaupassa kolmesti viikossa ja sai parhaat päältä edullisesti.
Tuttaviensa avulla Tenor sai työtä New Yorkin huipulta, maailman ylpeimmästä rakennuksesta. Hänestä tuli Empire State Buildingin valokuvaaja, joka otti turisteista kuvia matkamuistokäyttöön. Asiakkaat saivat poseerata King Kongin kanssa tai pääsivät tekaistuun Time-lehden kansikuvaan.
Työajan jälkeen Tenor kuvasi erikoisia ihmisiä oudoissa asuissa. Hän etsi malleja Coney Island -huvipuiston friikkiosastolta ja laittoi lehti-ilmoituksen, jossa "Skandinaavinen taidevalokuvaaja" etsii erikoisia malleja". Ilmoitukseen vastasi lähinnä tavallisia wannabe-mannekiineja, mutta normaaliuden seasta löytyi myös todellisia helmiä. Kauttaaltaan tatuoitu mies, satakiloinen kaunotar ja groteski musta muskelimies loistavat Tenorin uskomattomissa, pimeän inhimillisissä kuvissa. Inspiraatiota antoi Marvel-supersarjisten maailma, jota jäljiteltiin kotikonstein. Tenor puki scifi-sankarittaret pölykapseleihin ja teki heille rintapanssarit kakkuvuoista.
Tenor painoi friikkikuvansa suurille metallilevyille ja järjesti niiden ympärille näyttelyn X Factor Limelight-klubille. "Limelight on mafian klubi, ilmeisesti gay-mafian", hän paljastaa ja lisää: "Omistaja on outo jätkä. Se on kai nykyään linnassa kun tappoi kavereineen jonkun tyypin, joka heitettiin jokeen."
Kovat klubipomot kohtelivat kuvataiteilijaa kaltoin. "Se oli oharityyppinen näyttely, vähän niin kuin kaikki aktiviteetit siellä. Kuvanäyttely on iso projekti, mutta avajaisillan jälkeen kukaan ei välitä mitään: vittu vie ne kuvat himaan ja rahaa et saa penniäkään -- älä tule itkemään tänne toimistoon! Sama meininki siellä on joka puolella. Bisnes on tylyä, artisteja kohdellaan huonosti."
Negatiivisista kokemuksista huolimatta Tenor pitää New Yorkin vaihetta tärkeänä, vaikka sen merkitystä ei voi pukea sanoiksi. "Vaikea selittää, mutta sitä kautta pääsin siihen, missä olen nyt. Jotenkin takaoven kautta, mystisesti."
New Yorkissa Tenor soitteli lähinnä bändissä, jonka kiinnostavin ominaisuus oli treenikämppä S/M-klubin perällä. Sen lisäksi hän äänitti keittiössään uudentyyppistä materiaalia: rentoutunutta, ironista viihdejazzia, joka myöhemmin ilmestyi LP:llä Sähkömies.
Kolmen New Yorkin vuoden jälkeen Jimi ja Tiina elelivät Kauklahden vanhalla työväentalolla Markku Arokannon vuokralaisina. Brooklynistä Kauklahteen siirtyminen ei ollut heille ongelma, mutta Jimin kissa oli liian tottunut suurkaupunkiin pärjätäkseen luonnossa. Se kiipesi Kauklahdessa koivuun eikä osannut tulla alas. Puun oksat eivät kestäneet ihmisen painoa, ja Suomen palomiehet olivat lakossa.
Kissa värjötteli puussa kaksi päivää ja naukui äänekkäästi. Paikalle saapui haulikolla aseistautunut ystävällinen naapuri, joka lupasi ampua eläimen, ellei "eläinrääkkäys" muuten loppuisi. Kriisistä selvittiin ilman tappamista, kun tuttavapiiristä löytyi alumiinitikkaat.
Elokuvamies
"Systeemi on se, että ensin kuvataan, sitten leikataan, sitten kirjoitetaan ja lopuksi äänitetään." Näin sanoo RadioMafian Jusu Lounela, joka on ohjannut Tenorin kanssa monta elokuvaa. Tekijät ovat pitkän linjan tuttavia. Teinipoikana Lounela oli Jimin isoveljen bailauskamu. Samoihin aikoihin elokuvaharrastus sai alkunsa: "Ekassa leffassa Jimi oli 13. Tässä kaitafilmielokuvassa minä ja Marko emme saa kaupasta kaljaa, mutta pikkupoika Jimi käy hakemassa sitä meille. Sitten mennään mökille, me ryypätään ja Jimi kuvaa sitä."
Rajussa esikoisessa oli realistisen päihdekuvauksen lisäksi ripaus lapsipornoa: "Meillä oli Lahdessa semmoinen leikki kuin pippelihippa, jota sillä filmillä leikitään. Piti koskettaa pippelillä toista, joka "jäi", ja taas ajettiin takaa. Naapurit olivat ihmeissään, kun pusikosta hyppäsi alaston jätkä valittamaan, että en mä saa sua kiinni, kun mulla on liian pieni!"
Pippelihippa-mentaliteetti elää ja voi hyvin kaikissa Tenorin ja Lounelan ohjauksissa, joita on vaikea uskoa aikuisten miesten työksi. Painimies I-II, Urinator ja Dr. Abortenstein kannattaa jättää väliin, jos lapsellinen alapääpelleily ei huvita. Toisaalta elokuvien kakarahenki on niin vilpitöntä, että siinä on jotain valloittavaa. Tenor ja Lounela ovat oikeasti innoissaan penisfantasioista, kakkaamisesta, puujalkavitseistä, avaruusolioista, supersankareista, karatemiehistä ja hulluista tohtoreista. Herrat näkevät vaivaa 16 mm -hullutustensa toteutuksessa: etenkin fantastisiin tilpehööreihin panostetaan komeasti. Noin 40-minuuttisten elokuvien hengästyttävä tempo erottuu edukseen verrattuna underground-amatöörien normaaliin etanan vauhtiin.
Painimies on Jusu Lounelan trikoopukuinen rooliminä, joka tulee Kainuusta Helsinkiin ja joutuu taisteluun mafiaa ja kung fu -miestä vastaan. Energisen toimintapiereskelyn ainekset ovat peräisin kiinalaisista kung fu -elokuvista -- jopa tuotantoyhtion nimi on Suomi Fu.
Painimies II:ssa sankari ui Helsingistä New Yorkiin, kohtaa avaruusolioita ja puhuu YK:ssa. Ykkösosaa hulvattomampi seikkailu sisältää liioiteltua penistoimintaa, törkeää savianimaatiota ja kaksikielistä selostusta: "Koko nightin uutta homea etsittyään hän vihdoin finds one -- ja ei muuta kuin showeriin!" Painitrikoissa sauhunnut Lounela herätti Manhattanilla ansaittua huomiota.
Painimiesten välissä tehty Dr. Abortenstein oli mustavalkoinen yhdistelmä nostalgista goottikauhua ja syvästi iljettäviä abortteja. Abortensteinia varten anottiin ja saatiin AVEKin 37 000 markan apuraha -- jälkikäteen. Näillä varoilla tekijät lähtivät Istanbuliin laatimaan kotikäyttöisiä lyhytelokuvia (mm. Missä Jallu luuraa?, Kuolema Istanbulissa). Myöhemmin saatiin 15 000 mk Jean Gigeliuksen elämäkertaelokuvan kirjoittamista varten. Käsikirjoituksesta tuli niin hurja, että oikeaa tuotantotukea oli turha hakea.
Gigelius-projekti ja Painimiehet kytkeytyvät Tenorin johtamaan Reinin myrkky -orkesteriin, joka on Shamansin karnevalistinen jälkeläinen. Torvipitoisen Reinin myrkyn keikat olivat hulvattomia teemailtoja. "Yhdellä keikalla esitettiin Kekkosen elämä kohdusta hautaan. Turussa oli vessateos Iiro '59. Se esitettiin naisten WC:ssä, jossa oli nukketeatteria, mikitetty pönttö ja ehkä soittimiakin", muistelee Lounela. Lounelalla ei ollut soittimia; hän piti meteliä ja pelleili.
1993 filmaus maistui taas. Lounela ehdotti katastrofielokuvaa "Liekehtivä yleinen käymälä", mutta Tenor ei löytänyt New Yorkista sopivaa vessaa. Brooklynistä kuitenkin löytyi tyhjillään oleva maauimala, jonka luona kuvattiin pissafantasia Urinator. Altaan pohjalta lähtevässä elokuvassa kybermutantti piinaa räpiköiviä filmitähtiä. Dynamic Duo (Jimi & Jusu) kiiruhtaa apuun ja imee ilkeän Urinatorin kuiviin.
Lounela käytti aikansa New Yorkissa tehokkaasti. "Ensin bailattiin kaksi viikkoa, ja kahtena viimeisenä päivänä tuli hirveä kiire tehdä elokuva. Kun viimeisiä kuvia otettiin, oli tunti aikaa ehtiä lentokentälle."
Tenorin ja Lounelan keskeneräinen projekti on muovailuvaha-animaationa toteutettava hardcore-pornoelokuva, jossa "mies menee ostamaan vaimolle kukkia ja myyjä ottaa siltä suihin. Kuvaukset katkesivat siihen, että muovailuvaha oli niin huonoa -- vahanuket hajosivat aina, kun päästiin aktiin."
Eurovisio
Little Jimmy Osmondin suomalainen kaksoisolento on nykyään kitschiä tihkuva viihdetaiteilija, joka laulaa itsevalaisevien urkujen, tekopalmun ja kimaltavan taustakankaan keskellä. Karman laki on täyttynyt: tänään Jimi Tenor on sitä, mitä Little Jimmystä olisi isona tullut, jos The Osmondsin suosio olisi kestänyt.
Ironiseen viihdetyyliin siirryttiin vuoden 1994 soolo-LP:llä Sähkömies, jonka julkaisi konebiittiin keskittynyt Sähkö Recordings Turusta. Sähkön musiikki on kansainvälisesti kovassa maineessa huolimatta firman matalasta profiilista ja pienistä painoksista. Sähkön kulttistatus ja kontaktit auttoivat Tenoria löytämään oikeat kuulijat pienissä ja isoissa piireissä.
Saksan Love Paradessa Sähkömiehen hillittömin kappale Take Me Baby soitettiin jättisuurelle yleisölle. Megatapahtuman loppubileissä tanssikansa villiintyi biisistä. Babystä tuli saksalaisten suosikki, joka kelpasi mainstream-yleisölle, cover-väsääjille ja laatutietoiselle vähemmistölle. "Siitä tuli gay-kansan uusi kansallislaulu", kertoo Tenor. Artisti suhtautuu homokannatukseensa tyypillisen rennosti: "Hyvä meininki, mikäs siinä. Antaa palaa vaan!"
Gay-osaston lehdet ja radioasemat ovat viime aikoina suoneet Tenorille julkisuutta, joka on elintärkeää juuri nyt, Intervision-levyn julkaisun alla. Brittiyhtiö Warp Records on solminut Tenorin kanssa sopimuksen viidestä levystä. Ensimmäinen on maaliskuussa ilmestyvä Intervision, jota Warp mainostaa debyyttilevynä. Debyytti tarkoittaa tässä yhteydessä suurta euroyleisöä, johon otetaan yhteyttä lehdistön ja musiikkikanavien kautta.
Tenor noudattaa Warpin markkinasuunnitelmia ja tekee ahkerasti PR-matkoja
Euroopan kaupallisesti tärkeisiin maihin. Suomi ei kuulu niihin,
vaikka täällä olisi julkista kysyntää Jimin hahmolle.
Ulkomailla suositut suomalaiset ovat median tärkeää
raaka-ainetta. Tähän julkkisten A-ryhmään tarvitaan aika
ajoin uusia ihmisiä, koska muuten niistä vanhoista joudutaan
kirjoittamaan sama artikkeli myös ensi vuonna. Uuden menestystarinan
aineksia etsitään myös popmusiikin alueelta, vaikka levyteollisuus jarruttaa yritystä liian kaavamaisilla tai epärealistisilla vientiprojekteilla. Jimi Tenor on Suomesta maailmalle lähteneiden popmuusikkojen joukossa raikas poikkeus. Hän on yhtä aikaa kysytty tuote, persoonallinen taiteilija, muodikas ilmiö -- ja vaikea pala kansallisen itsetunnon
pönkittäjille.
Kilpailukyvylle tuulettavan pintajulkisuuden edustajat eivät ole saaneet otetta Tenor-ilmiöstä. Heti kansainvälisen uran varmistuttua Tenor on kieltäytynyt menemästä kansallisen menestystarinan muottiin. Hän on tehnyt selväksi asuvansa ja työskentelevänsä mieluummin ulkomailla. Vielä pahempaa on ollut selvä haluttomuus esiintyä Suomen valtamedioissa, joiden vaikutus Intervisionin kansainväliseen menekkiin on marginaalinen -- yhtä marginaalinen kuin takavuosien sekametelimies Jimi Tenor oli kotimaisen musiikin kentällä. Nyt menestyksien nuoleskelijat haluaisivat antaa tunnustusta Tenorin lahjoille -- tuotteliaisuudelle, asenteelle, tyylitajulle ja mielikuvitukselle -- mutta hän ei enää välitä osallistua tähän falskiin prosessiin. Hänen ei tarvitse esiintyä kulttuurin kultamitalimiehenä, sillä omissa ympyröissään hän nauttii paremmin perusteltua mainetta. Vieraan mentaliteetin edustajat pidetään etäällä Jimin persoonallisesta todellisuudesta -- tai epätodellisuudesta.
Jimi Tenorin maailma näkyy paksujen, avaruustyylisten silmälasien läpi. Ne ovat tuntomerkki. Warpin ohjeiden mukaan Tenorin kannattaa pitää design-lasit päässä, jotta imago pysyisi ehjänä. Tenor on käytännön syistä samaa mieltä. Kun hän muutama vuosi sitten kokeili piilolinssejä, parhaat kaveritkaan eivät enää tunteneet. Vielä pahempaa oli, että hän menetti hetkeksi ainutlaatuisen tapansa nähdä asiat. "Maailma näytti liian todelliselta. Lasit antaa etäisyyttä asioihin. Se on hyvä."
* Kiitos tiedosta: Matti Knaapi, Jusu Lounela, Ilkka Mattila, Pasi Kostiainen, Brandi ja Pasi Ruokonen.
Copyright © 1997
Like Uutiset