Jimi Tenor & His Shamans: keskiluokka vaatii oikeuttaan rituaaleihin

Jussi Niemi, Soundi, 7/1988

Viimeinkin todellista RASKASTA METALLIA - takuu: TÄMÄ BÄNDI KOLISEE!

Näkymä on lähes apokalyptinen Provinssirockin Rytmiteltassa: sade piiskaa kartionmuotoista kattoa ja valuu ryöppyinä sen reunoilta maahan, Jimi Tenor ja hänen Shamaaninsa piiskaavat peltitynnyreitään kuin transsissa saaden aikaan helvetillisen tehokkaan jyskeen, tiuhaan pakkautunut yleisö piiskaa mutaista maata jaloillaan vellovana massana. Jotkut huitovat käsillään ilmaan, toiset mylvivät hyväksyvästi, muutamat omaksuvat tapahtuman kulun mykkinä paikallaan seisten. Edessäni huojuvalle nuorelle miehelle näin sofistikoidut keinot eivät riitä. Hän vaatii perimmäistä kosketusta emoelementtiin juuri nyt ja sukeltaa tantereeseen nenä edellä jääden tyytyväisenä makaamaan niille sijoilleen hyvin lähellä hyppiviä jalkoja uhmaten. Ehkä puolen minuutin kuluttua vierustoverit nostavat täysin elottoman näköisen hahmon pystyyn. Ja katso: ihme tapahtuu! Mutanaamarista huolimatta huomaan tyypin kasvoilla tyytyväisen virneen, kun hän hoippuen alkaa uudestaan tavoitella primäärisesti sykkivää, monoliittistä rytmiä. Totisesti sen voima on shamanistinen.

ENEMMÄN VOIMAA JA VISUAALISUUTTA

Kolossaalisuudestaan huolimatta soundi ei ole jäsentymätöntä kaaosta. Peltitynnyreiden alta ja lomasta erottaa Tomi Kuusiston basson möyrinnän, Jimin fonin ja Niklas Häggblomin trumpetin satunnaiset vihaiset riffit sekä Ilkka Mattilan kitaran nakuttavat kompit. Loput äänet pitänee laskea kaljupäisen Enverin (porvarillisesti Hannu Mäkelä) lankunpätkää muistuttavan atonal alt -basson tiliin. Välillä Jimi painaa sähköporalla tynnyrin kanteen pienen soolon, jonka funktio todella on myös musiikillinen, ei pelkästään visuaalinen. Toisinaan hän heittää sekaan pieniä fillejä käsittämättömällä myllyllä, joka minun vinkkelistäni näyttää lähinnä sähköistetyltä tahkolta. Rumpusatsin sijasta Tero Kling seisoo kahden öljytynnyrin takana; niiden välissä on valtava terässuppilo, jota mies hakkaa samoilla aseilla kuin tynnyreitäkin. Mutta missä ovat levyllä niin merkittävät kitarasoolot, jotka kytkevät tämän urbaanin pajan suorastaan bluesjuuriin asti? Eikä Jimikään sanottavammin kuluta aikaa saksofoni huulillaan, enimmäkseen hän takoo robottimaisin elein tynnyriään ja laulaa. Kyllä bändin soinnissa dynamiikkaakin on, mutta monet levyllä kutkuttavista sävyistä ja yksityiskohdista loistavat poissaolollaan. Välittömässä tehossa voitetaan ilmeikkyyden kustannuksella.

-- Livenä pitää tehdä eri juttuja kun levyllä. Live-esityksessä täytyy olla paljon muitakin kun musikaalisia aineksia. Hommaan täytyy saada enemmän voimaa ja visuaalisuutta, puolustautuu Jimi, oikealta nimeltään Lassi Lehto (23) keskiyön jälkeen hotellihuoneessani, missä hän lepuuttaa pitkän ja kuraisen festivaalipäivän rasittamaa ruumistaan sängyllä. Haastattelun jälkeen pojat aikovat vielä Helsinkiin ja Jimppa on autokuskina.

-- Toi, mitä sä sanoit noista sävyistä on ihan totta, mutta... Kyllähän ne sävytkin sinne sais voimaa menettämättä, jos oikein todella haluais, mutta se vaatis niin helvetisti duunia, että esimerkiks soolot kuulostais siellä tynnyreiden seassa todella sooloilta, pohdiskelee Mattilan Ilkka (24), joka tunnetaan myös Rumban kirjoittajana.

-- Toinen juttu on se, että meillä ei oo vakituista omaa miksaajaa, valitettavasti, Jimi jatkaa. -- Suopo miksas ihan asiallisesti, mutta se ei tunne meidän piisejä sillä tavalla, että se tietäis soolojen sisääntulot ja muut vastaavat jutut. Vaahteran Ari (LP:een äänittäjä/miksaaja) tuntis musan, mutta se taas ei halua lähtee bändin kans kierteleen. Ari on studiomiksaaja. (Ja poikien mukaan erittäin avomielinen ja pätevä sellainen.)

-- Miks pitäis pyrkiä soittamaan samalla tavalla livellä kun levyllä, kummastelee seurueemme viimeinen jäsen, trumpetisti/tynnyristi Niklas (23).

Mielellään ei samalla tavalla, vaan yhtä sävykkäästi. Tässä teidän nykyisessä systeemissä on se vaara, että kun jengi on nähnyt teidät useamman kerran keikalla eikä enää saa siitä erilaisuudesta ja visuaalisuudesta niin voimakasta kokemusta kun aluksi, niin ne saattaa kyllästyä, jos musa ei tarjoa lisää syvyyttä ja mielenkiintoisia yksityiskohtia. Tai sitten teidän pitäisi jatkuvasti uudistua ja muunnella sitä visuaalista puolta, mikä ei varmaan ole ihan helppoa sekään...

-- Emmä tiä, Jimi protestoi. -- Musta olis hauskaa, että luukutetaan vaan niin kovaa kun mahdollista. Sehän tässä on tarkotuskin, että jengi vähä niinku puhaltuis takaseinää kohti.

-- Kyllä siinä toi vaara on, mutta se on yksinkertaisesti hauskempaa soittaa sillai suoraviivasemmin. Toisekseen mä en ainakaan toistaiseks, enkä ehkä enää koskaan, pysty livenä soittaan niin skarpisti. Siinä pitäis vaan istua paikallaan ja hirveesti tarkkailla soundeja ja sen sellaista, eikä se ole kivaa, toteaa Ilkka.

Tiedustelen häneltä, oliko levyllä kitaroinnissa ilmenevä yllättävän vahva R&B-mäisyys harkittua.

-- Se on tiedostettua siinä mielessä, että mä tykkään soittaa funky-juttuja ja komppeja. Mä en ole halunnutkaan erityisemmin oppia soittaan varsinaisia selkeitä sooloja. Ne tulee aika vaistonvarasesti kun ovat tullakseen. Mutta pienempänä tuli soiteltua blues-bändeissä ja kuunneltua sellasia levyjä, kai se jotenkin sieltä kuuluu.

-- Eikös noi taitavat kitarasoolot jo nykyaikana oo paremminkin klisee, ehdottaa erittäin väsyneen näköinen Niklas.

Kliseeksi voi tietenkin muodostua mikä tahansa, mutta hyvä kitarasoolo on hyvä...

-- Mä en oo varmaan koskaan tykännyt yhdestäkään kitarasoolosta, joka yrittää esittää jotain taitoja, Jimi julistaa ehdottomasti.

-- Riippuu vähän siitä mitä niillä taidoilla ilmentää, Mattila sanoo ja osuu naulan kantaan. Nyt jälkikäteen keskustelua purkaessani tajuan Niklasin ja Jimin ymmärtäneen käsitykseni "hyvästä kitarasoolosta" väärin. Minäkin inhoan näyttöhakuisia teknikkosoittajia. Perimmäisen hengenheimolaisuutemme paljastaa Jimi ottaessaan hyvän kitaristin ja sooloilijan esimerkiksi Adrian Belew'n, jota minäkin pidän todellisena alan miehenä ja kuvanveistäjänä äänen saralla.

-- Sen soitoissa on hieno fiilis eikä ne esitä mitään näppäryyttä... vaikka onhan niitä helvetin vaikea soittaa.

-- Hyvä kitarasoolo on sitä, että se rakentuu yhtä paljon soundeista kuin nuoteista ja istuu kokonaisuuteen ja fiilikseen. Monet kitaristit pystyy ahkeralla treenauksella saavuttaan kovan tekniikan, nopeuden ja skarppiuden, vaikka niillä ei ole mitään syvempää näkemystä musiikkiin; ja sillä ne sitten hämää ihmisiä. Lausunto tulee Mattilalta, mutta kiteyttää minunkin käsitykseni asiasta.

EI MITÄÄN VILPPIÄ

Teidän LP:llä on muuten aika tiukkoja pieniä torvijuttuja. Oletteko te tosiaan niin hyviä soittaan vai käytettinkö niissä jotain vilppiä?

-- Ei siinä ollu mitään vilppiä, pojat vastaa köörinä. -- Sehän siinä hauskaa olikin, että kun levy tuli ulos niin jengi selitti kilpaa miten tossa ja tossa on käytetty sämplereitä ja fairlighteja, mutta ne olikin ihan oikeesti soitettuja juttuja. Niinku torvet, joita mm. Miettinen piti vuoren varmasti sämplättyinä, heh-heh. Loppujen lopuks siellä on hyvin vähän sämplättyjä juttuja, ne kiitokset Thank Youlla ja jotain muuta pientä. Tietenkin siellä on koneita mukana. On sequencer-bassoo ja lähes kaikki tempot tulee click trackilta metronomilla, mutta niinhän ne tulee nykyään ihan tavallisilla kitarabändeilläkin, eikä sitä sitä paitsi edes kuule lopputuloksessa. Toisaalta siellä on esimerkiksi ihan oikeeta pianonsoittoo, mitä ei ole kanteen merkitty, ja kyllä Tero soittaa monella piisillä ihan tavallisia rumpuja.

Kertokaas vähän tästä Teron terässuppilosta.

-- Ai se tötterö? Se on sen itse tekemä teräsrumpu, alun perin joku meijerikannu, Jimi selittää. -- Niin ja se sen iso tynnyri on oikeestaan bassorumpu, johon me duunattiin sellaset vanteet ja jousiholkit. Ja Enver on itse tehnyt atonal alt -bassonsa. Se on niinku sellainen lyhyt rautakiskon pätkä, jossa on basson kielet. Tai nyt siinä voi olla jo jotain kitaran kieliäkin. Enver suunnittelee siihen koko ajan lisää juttuja. Meillä on toi tuotekehittely ehtiny aika pitkälle.

-- Suurempi osa meidän soittimista on nykyään rautakaupasta, Ilkka naurahtaa.

Joko tulee Black & Deckeriltä kalut ilmaiseksi?

-- Ei, ne on itse asiassa osottautunu vähän heikoiks kestonsa puolesta. Enemmän meitä kiinnostais tehdä mainosdiili Metabon kanssa. Tai Makitan, niillä on parempaa kamaa, Mattila ilmoittaa liikemiesmäisesti.

Entäs tämä Jimpan käsittelemä tahko, mikä se on?

-- Se on meidän scratcher. Tekee siis suurin piirtein saman soundin, mikä rap-levyillä saadaan aikaan levyjä pyörittämällä. Meillä siinä on levyjen tilalla kahden tuuman studionauhapätkä, johon on äänitetty jotain hälyä. Mulla on kädessä äänipää ja kun mä käännän sen play-asentoon, niin siitä tulee scratch-soundi. Aluks meidän piti äänittää siihen enemmänkin erilaisia juttuja, mutta sitten me päädyttiinkin tähän yhteen pieneen hälypätkään.

-- Nauhoja me käytetään aika paljon, koska ne antaa mahdollisuuden paljon vaihtelevampiin juttuihin kun joku kone, joka vaan tuottaa mekaanisen soundin, Ilkka jatkaa. -- Esimerkiks rytmikone on aika rajotettu muistinsa puolesta, mutta nauhalle me voidaan äänittää just sellaisia rytmejä kun halutaan. Alussa me ryhdyttiin nauhalinjalle ehkä eniten sen tähden, että meillä ei ollu rumpalia... se teki oharin eikä uutta erityisemmin haettukaan.

-- Niin, harvojen mutta painavien sanojen Niklas herää, -- nauha ei koskaan myöhästy treeneistä eikä kekkuloi kännipäiten keikalla.

Lausunto saa suuren suosion kollegoilta. -- Joo, me ollaan Suomen japanilaisin bändi, Jimi nauraa. -- Olemme oivaltaneet teknologian edut ja myös käytämme niitä hyväksemme.

-- Ikävä vaan, että jotkut ihmiset pitää nauhoja, varsinkin keikalla, ilman muuta huijauksena, pahoittelee Ilkka.

-- Tosin ne yleensä ei tiedä, mikä juttu tulee nauhalta. Nehän on vaan sellaisia soittajien soittamia juttuja, joita ne ei livenä pysty yhtaikaa soittaan. Eipä silti, en mäkään aluks ollu vakuuttunut siitä, että on hyvä idea tehdä piisejä taustanauhan kanssa, mutta... ennakkoluulottomalla suhtautumisella ja myönteisellä asenteella asia on sitten edistynyt näin pitkälle, kitaristimme filosofoi itseironisen hurskaasti.

VAPAATA TULKINTAA

Kuinka kollektiivinen ryhmä te olette?

-- No, levyllä ei kovinkaan kollektiivinen, koska Jimi tekee niinku päätoimisesti paljon enemmän juttuja kun muut, Mattila arvioi kylmän asiallisesti, mutta jatkaa sitten vinhan virneen levitessä kasvoilleen: -- Keikoilla se ei auta, vaikka toi kuinka huitois kun me ei kuitenkaan siitä välitetä, heh-heh.

Jimi nyökkää isällisen surumielisesti hymyillen: -- Katkera pala! -- Joo, tänäänkin ilmeni improvisaatioo normaalia enemmän, lausuu Niklas merkitsevällä äänellä, naama Hangon keksinä.

-- Niin kai kun meillä on vaan se yksi piisilista ja se on niin epäselvästi kirjoitettu, että... tota... siinä jäi epähuomiossa pari piisiä väliin, hra Tenor puolustautuu. -- Kyllä sinne tota vapaata tulkintaa sopii joka tapauksessa, koska meidän piisit toimii enemmän riffipohjalta kun sen kummemmilla sointuvaihdoksilla...

Tämä hämmästyttää meikäläistä. Esmes Cowboy on ihan puhdas poplaulu ja...

-- On, on, säestää Mattila ja Jimikin alkaa taipua: -- Niin no, siinä tosiaan onkin...

... ja Still In Lovessa on aika selvä poprakenne, Ilkka jatkaa samaan hengenvetoon. -- Itse asiassa useimmissa piiseissä on joku popmelodia jossakin kohdassa...

-- No joo, mutta kuitenkin joko basso tai kitara pysyy koko ajan paikallaan. Harvoin niissä sentään mitään G, F, C, D, H-kulkuja on... kuten olen monilla muilla huomannut olevan, perustelee Jimi hommansa hallitsevan kapellimestarin äänensävyä tapaillen.

PERSEEN KAUTTA

Miten paljon te piisejä kyhätessä ajattelette tanssittavuutta? Nehän nimittäin on erittäin tanssittavia.

Ilkka: -- Eipä sitä kovinkaan paljon funtsita. Se tulee sitä kautta, että itsellä alkaa nykiä ja tulee mieleen, että tätä olisi mukava tanssia ja... sitten sitä niinku alkaakin tanssia.

-- Rytmi menee aina suoraan sieluun, mutta jos on paljon harmonisia vaihteluita, niin se kulkee pään kautta, koska se on paljon intellektuellimpaa. Rytmi on niin perusjuttu, loihe Niklas lausumaan.

-- Joskus keikoilla, kun ei yhtään korvalla kuule, missä nauha menee, koska yläpäät alkaa kadota siinä puolivälin paikkeilla ja alapäät korostuu, niin sen tuntee perseen kautta, siis bassarin. Se tulee nimenomaan PA:sta eikä kontrolleista, Jimi nauraa ja muut vahvistavat huvittuneina lausunnon todenperäisyyden.

Pöyhimme vaihteeksi Shamaanien vaikutteita. Minua kiinnostaa tietää, olinko hakuteillä, kun povasin innoittajiksi mm. Defunktia ja Bowieta. Edellisen kaikki läsnäolijat tunnustavat "helvetin hyväksi bändiksi", mutta Bowien suhteen Jimi ensin hangoittelee vastaan. Tämä ei ollut hänellä ainakaan mielessä missään vaiheessa levyä tehdessä. Mutta sitten löydetään yhteyttä rumpusoundien, ja minä väittäisin että vähän melodioidenkin, kautta Lowhun ja Heroesiin. Työkalujen ja raskas metalli -osaston kautta useimmille ihmisille tulee tietenkin mieleen Einstürzende Neubauten. Onko se ollut Shamaaneille kova juttu?

-- Ei, kyllä sitä on tsekattu ja tietyssä määrin digattu, mutta kun me nähtiin ne Berliinissä keikalla kolme vuotta sitten niin lähdettiin kesken pois. Se oli jotenkin teennäistä ja väsähtänyttä, väittävät Ilkka ja Jimi yhteen ääneen. Niklas huomauttaa, ettei "se ole mitään varsinaista musiikkia, paremminkin vaan ääntä".

-- Paljon todellisempi vaikuttaja meille on ollut englantilainen Test Department, joka teki ne romujutut jo paljon ennen Neubautenia, Jimi paljastaa. -- Ne kun tuli keikalle niin vahvareita ei paljon näkyny, mutta kyllä tuli jos jonkinlaista tynnyriä ja vieteriä ja ruostunutta rautaromua, pelkkä metallia. Se oli aika mahtavaa. Sit kun ne alko soittaa niin se tuli kyllä tosi kovaa, liian kovaa. Puolet siitä yleisöstä lähti pois. Korvat siinä lähti... siinä määrin, että on tällasta alettu ittekin soittaa.

-- Tästä voi tietysti joku sanoa, että se on Test Departmentin kopiointia, koska me käytetään samaa perusideaa, mutta se mua ihmetyttää, että monet ihmiset on kärkkäämpiä tuomitsemaan ideoitten lainailun tällaisessa vähän erikoisemmassa musassa, kun taas traditionaalisemmassa rockissa hyväksytään ihan mikä vaan, kummastelee Ilkka eikä suinkaan aiheetta. Olen usein ihmetellyt samaa asiaa itsekin. Puheeksi tulee taannoinen tv-ohjelma, jossa Shamaanit esiintyivät ja musiikista keskustelivat mm. Kauko Röyhkä, Liisa Akimof, Jyrki Siukonen ja Otto Donner. Kauko tuomitsi Shamaanien musiikin paljolti juuri em. tyyliin.

Niklas: -- Mua hämmästytti se, että Röyhkä marisi, kuinka "noi jätkät on keskiluokan kodeista eikä ne tiedä rituaaleista mitään". Miten niin me ei voida tietää mistään mitään, ja mitä Röyhkä siitä tietää, mitä me tiedetään? Onks se sitten sellasesta kodista, että se tietää rituaaleista?

-- Minkähänlaisesta kodista sitä pitäis olla, että voi tietää rituaaleista? Mitä se tähän kuuluu millasesta kodista on?, ihmettelee Jimppa. Hyvä kysymys.

TUSKAA VAI EI

Ilkka: -- Ylensäkin on aika fakkiutunutta ajattelua tää, mistä ollaan lähtöisin. Aina ihannoidaan työväenluokan sankareita ja helvetillistä kärsimistä köyhissä oloissa. Onhan se fakta, että aina on ollu jotain taiteilijoita, jotka on tehny mahtavia juttuja vaikeissa oloissa, mutta vähän liian monet käsittää sen niin, ettei voi tehdä mitään merkittävää, ellei puhko silmiään tai elä vuositolkulla juurilla ja marjoilla...

-- Kyllä tiettyä kärsimystä pitää kokee, keskeyttää Jimppa, mutta Ilkka jatkaa määrätietoisesti: -- Kyllä, mutta ei sen tarvitse välttämättä olla materiaalista, tai ehdottoman näkyvää. Onhan eläminen sinänsä joskus melkosta kärsimystä.

Jos ajatellaan teidän musaa, niin kyllähän siinä ilmenee tiettyä angstia ja tuskan purkamista. Se on puhdistavaa musiikkia...

-- Ilman muuta. Mulla ainakin on yleensä keikan jälkeen aika tasapainonen ja rentoutunut olo, koska siinä on saanut niin paljon kamaa ulos itsestään, Mattila tilittää.

-- Mä luulen, että angsti on nykyään aika yleistä. Harvat vaan uskaltaa sen itselleen tunnustaa. Ja just sen myöntämisen kautta sitä voi voittaa, aprikoi Niklas.

-- Ton sä oot oppinut teatterikoulussa, mutisee Ilkka. Niklas käy tätä kiisteltyä ahjoa nyt kolmatta vuotta. Hän ei ole ollut Turkan oppilas. Sehän teitä kuitenkin kiinnostaa.

-- En tiedä, mikä noissa meidän soundeissa ilmentää tuskaa ja mikä kärsimystä. Kai niihin on sillä tavalla puutunu, ettei se tunnu erityisemmin sitä kärsimystä osottavan, kun sitä tynnyriä mätkii. Mutta aika monet tullu sanoo, ettei se oo onnellista musiikkia, pohdiskelee Jimi hiukan kyyniseen tapaansa naurahdellen.

Ei siitä mun mielestä tule mitenkään tuskainen olo, mutta sen soundi rakentuu aika väkivaltaisista äänistä.

-- Tota mäkin olen ajatellut, myöntää Mattila. -- Meikäläinen on niin epäväkivaltainen, ettei hevillä lyö takaisin, vaikka mua lyötäisiin, puhumattakaan siitä että menisi vetämään jotakuta turpaan. Sitä on kasvanut niin suvaitsevaiseksi, ehkä jopa löperöksi, että tällasella musalla saa purettua sisältään kaikenlaista, mitä sinne kuitenkin on jäänyt. Näin siis noin 165-senttinen ja hintelä Ilkka Mattila.

Jo vain. Pete Townshend on sanonut, että The Whon henkisesti tervein jakso oli silloin, kun he panivat soittokaluston remonttiin joka keikan lopuksi. Ei tarvinnut sitten riehua vapaa-ajalla niin pahasti. Ongelmia tuli, kun lavalla lakattiin riehumasta.

Mitenkäs tätä yhtyettä aiotaan rakentaa tulevaisuudessa?

-- Lähinnä metallista ja muustakin materiaalista, mutta nimen omaan tätä bändiä rakennetaan, ihan konkreettisesti. Uusia vimpaimia kehitellään jatkuvasti. Kolinapuolta tullaan korostamaan entisestään, ja voimaa, Jimppa vakuuttaa.

-- Seuraavasta levystä pitää tehdä jotenkin harvempi. Tällä ekalla oli aika helvetin paljon kamaa. Ja nauhoja me jonkin verran korvataan soittamalla enemmän kolinoita livenä, ilmoittaa Ilkka.

Jimi jatkaa leikillisen mahtipontisesti: -- Pian aiomme julkaista uuden laajamittaisemman taideteoksemme Urbaaneilla Festivaaleilla, se on parikymmentä minuuttia kestävä nosturibaletti. Me soitetaan kolmen nosturin nokasta.

SOVITTAMATON RISTIRIITA

Syntyy keskustelu sävellyksen muodosta, sillä sitä ei ole vielä lyöty lukkoon. Niklas ja Ilkka kannattavat "aihion" tai "teeman" pohjalta improvisointia. Jimin mukaan "kikkelifunk ei sovi tilanteeseen, sen on oltava enemmän surina & kolina -osastoa". Mattila palaa vielä levyntekemiseen. Hänellä on kova into ja motivaatio päästä taas vaihteeksi tekemään harkittua, mielenkiintoista, skarppia ja monipuolista työtä vastapainoksi elämyspainotteiselle live-irrottelulle. Pojat haluavat myös äänittää enemmän piisien pohjia livenä studiossa svengin lisäämiseksi, edelliskerralla homma hoidettiin aika pitkälle yksitellen. Jos ja kun ensi kerta tulee. Jimppa paljastaa sen, mitä ilmeisesti kaikilla kolmella oli mielessä.

-- Tän voitkin panna lehteen: Jimi Tenor & His Shamans on vapailla markkinoilla. Olemme erittäin tyytymättömiä levy-yhtiöömme Eurokseen. Siellä ei ole pantu tikkua ristiin meidän eteen, ihan tosiaan. Mä annan sulle esimerkin: me oltiin menossa studioon äänittään LP:tä valmistava demonauha ja pyydettiin levy-yhtiöltä 1500 mk:n tukea sitä varten. Sepä ei käynyt. Silloin me ajateltiin, että tää on niinku sovittamaton ristiriita.

-- Niin, ensin sieltä sanottiin, että mitään levyä ei julkaista ennen kun he on kuulleet ne piisit, mutta sitten meillä ei kuitenkaan haluta teettää uusia piisejä. Mattila pudistelee surumielisen huvittuneena päätään.

Jimi: -- Sehän on ihan sama kun meillä ei oliskaan levytyssopimusta. Mehän ollaan ihan samassa demovaiheessa kun ennen sitä.

-- Eikä mitään levynjulkistamistilaisuutta koskaan järjestetty, huomauttaa Niklas ykskantaan.

-- Täytyyhän tällasiakin levyjä, jotka ei ole niin kaupallisia kun Boycott tai joku, markkinoida. Yhtiö uskoo bändiin, jos sen levy tuottaa rahaa, mutta eihän sitä kukaan osta, jollei sitä mitenkään markkinoida. Sitten on helppo sanoo, ettei tää myy, Ilkka perustelee tilanteen lohduttomuutta.

No, onpas valoisaa. Ja yllättävää, koska Euros yleensä ainakin julkaisee aika mielenkiintoisia levyjä.

-- Mullakin oli sellanen käsitys, että siellä olis jotenkin avoimempi ja spontaanimpi meininki kun monessa muussa yhtiössä, mutta ainakaan meidän kokemus ei vahvista sitä näkemystä, Mattila sanoo ja lisää sitten vankkumattoman päättäväisesti: -- Ei tää silti siihen kaadu. Jos meille ei yhtiöö löydy, niin sitten kerätään itse rahat kokoon ja julkastaan seuraava LP omin neuvoin.

Siinä teille vanhaa shamanistista meininkiä, sitä kutsutaan sisuksi. Onneksi Shamaanien ei tarvitse turvautua pelkästään siihen. Jimi Tenorin joukkueella on jaettavana aitoa tavaraa, joka erottuu persoonallisuudellaan vaivattomasti muista.

Tyhjät tynnyrit kolisevat rytmikkäästi

Jussi Niemi, Soundi, 4/1988

JIMI TENOR & HIS SHAMANS
Total Capacity Of 216,5 Litres
(Euros SIN 1041)
Wonderful Nightmare - Closer - Some Fun - X-Rays - Darling - Trumpets Of Poland /// New Antichrist - Cowboy - Blues - Still In Love - Thank You

Suomi-neidon helmoissa on nykyään monia hyviä bändejä, mutta Siekkareita lukuun ottamatta niitä ei juurikaan pääse imartelemaan uskaliaisuudesta ja villistä mielikuvituksesta. Ainakaan, jos puhutaan levyttäneistä kokoonpanoista. "Maanisella" tasolla niitä saattaa löytyä, Tampereelta esmes Nita H. Tällä LP:llä lyö maan pinnalle merkkipaalunsa Jimi Tenor & His Shamans. Tapaus on ilman muuta kotiinpäin. Tuulahdus raitista ilmaa, jossa tuntee outojen kasvien kiehtovan tuoksun.

Heti ensikuulemalla 216,5 Litres vakuuttaa, mutta vielä miellyttävämpi yllätys on, että kiekko saa enemmän kuuntelun myötä lisää syvyyttä ja omaa ilmettä. Helposti täällä Junttilassa tällainen urbaanisti funky teknohälyrock voisi jäädä pelkällä pintaerikoisuudellaan pelaavaksi nopeasti kuivahtavaksi kuriositeetiksi. Mutku ei. Shamaanit osaavat oikeasti soittaa ja ideat ovat luonnonmukaisesti kypsyneet. Konseptia ei ole koottu hätäisesti pelkästään älyllisellä tasolla, menossa on yllin kyllin sitä paljon kaivattua munaa.

Jos Shamaanien vaikutteita yrittää povata, niin ensimmäinen kiintopiste on Jimin laulu, joka viittaa Bowieen. Onneksi tämä luovimmalle kaudelle, siis välille Aladdin Sane -- Lodger. Siltä suunnalta uskoisin tekstillistenkin juurten löytyvän. Instrumentaalilla puolella näyttävät jälkeä jättäneen Defunkt, Eno ja Byrne, varmaan myös pajaporukka E. Neubauten. Epäilemättä sieltä löytyy paljon muutakin, lopullinen seos on sen verran rikas.

Torvien osuus on merkittävä. Ne eivät niinkään sooloile kuin tuuttaavat tiukkoja riffejä, jotka ovat äärimmäisen elintärkeä osa kokonaissoundista, toimien vähän niin kuin toisena rytmikitarana. Jimi (tenori) ja Niklas (trumpetti) tekevät hienoa työtä. Esimerkiksi sopii vaikka nopeatempoinen Darling, jossa Jimi tuikkaa sekaan myös räväkän R&B-maisen soolon. Tietty lanka siitä johtaa jopa Junior Walkeriin. Takana tikkaa Mattilan kitara malliin, joka funkyssä jännitteessään on näillä main perin eksoottinen ilmiö. Ja kun hän ryhtyy sooloilemaan niin silloin tapahtuu: jätkä soittaa kuin kemikaaleja nauttinut blueskitaristi, jota rakennemuutos vituttaa. Mikä vimma ja kosketuksen verevyys! Erittäin nautittavaa meininkiä! Cowboy esittelee Shamaaneja helppotajuisimmillaan, mitä ei pidä sekoittaa tylsään ilmeisyyteen. Kyse on puhdaspiirteisestä 80-luvun lopun pop-laulusta. Jykevä ja kipeä Trumpets Of Poland sekä huumoriakin monenlaisten hälyjensä sekaan kätkevä Thank You edustavat taas bändin kokeilevinta puolta runneltuine äänineen, tv-leikkauksineen ja konkreettisine meluineen. Itse asiassa ne ovat sattuva äänikuva nyky-yhteiskunnasta. Mikä piru on muuten Enverin soittama atonal alt bass? Niin ja ne peltitynnyrit, enhän ole edes maininnut niitä vielä, vaikka ne ovat n i i n elimellinen osa osa kokonaisuudesa, etteivät ne tunnu mitenkään "ihmeellisiltä". Se kertoo paljon Jimin ja kumppaneiden kypsyydestä. Tässä yhteydessä on syytä kiittää Ari Vaahteraa pätevästä äänityksestä ja hänen ja Jimin hyvää miksausta.

Kohdalleen on siis mennyt harvinaisen monta juttua. Ja tätä voi tanssiakin. Tai paremminkin: tätä haluaa tanssia. Energian liike on sellainen.

Copyright © 1988 Soundi.


[Scrapbook] [pHinnWeb]