Jimi Tenor: Outobiittiä Lahden radiomastosta
Harri Palomäki, Rumba 6/97 (27.3.1997)
Engelsmannit nyrpistelevät nokkaansa Jimi Tenorin eväsmakkaroille, mutta miehen ainutlaatuinen jazzrockabillyteknofunksoul on otettu innostuneesti vastaan saarivaltakunnassa. Pitkään hierottu ensimmäinen Warp-albumi Intervision on levy, jota kukaan muu ei olisi osannut tehdä.
Jimi Tenorin silmälasit. Yksikään aikaansa seuraava britti ei ole pystynyt välttymään Jimi Tenorin nenänvarrella lepääviltä kookkailta spektaakkeleilta. Sitten Andy Warholin, Michael Cainen ja Jarvis Cockerin kukaan ei ole tehnyt näin ansiokasta myynninedistämistyötä optikoiden puolesta.
- Niin, hah, nämä vaan alkaa olla rikki.
Jimi kuulemma joutui vaihtamaan nykyisiin laseihinsa saatuaan Suomessa turpiinsa.
- Ne jätkät vei kostoksi ne mun rillit. Se oli ihan oikeutettua, koska mä vähän niin kuin provosoin. Enkä ihan vähääkään. Sen jälkeen olen ollut vähän järkevämpi.
Melody Makerin mukaan Jimi Tenorista voi hyvällä tuurilla tulla vuoden 1997 omituisin supertähti, teknojazzin Jarvis Cocker. The Facen trenditutkat puolestaan jo retostelevat sillä, että he olivat ensimmäisinä Tenorin asialla. Ja vaikka tyylilehdet ovat tunnetusti tuuliviirejä, tällainen mediamyllytys on varmaan tervetullutta ilmaista mainosta.
- Ei se nyt ihan ilmaista ole, sehän maksaa ihan vitusti. Pitää hoitaa PR-toimistot, eihän niihin lehtiin muuten saa juttuja.
Lehtijutuissa on toki yleensä mainittu artistin olevan kotoisin jostain pohjoisesta, mutta kiitettävän vähän niissä on herkuteltu arktisella hysterialla ja viinanjuonnilla.
- En mä enää jaksa vastailla niihin Suomi-kysymyksiin. Ei sillä ole mitään väliä. Ehkä se myy muutaman levyn lisää, kun on vähän eksotiikkaa. Ja muutaman levyn vähemmän, kun ei ole paikallinen.
Useimmat britit tosiaan pitävät yhä kaksin käsin kiinni hassusta saarimentaliteetistaan.
- Aika paljon sellaiseen törmää, etenkin tuolla maalla Sheffieldissä. Kyllä ne on vähän ihmeissään että vittu, ulkomaalainen. Tuolla Warpin toimistolla söin jotain espanjalaista makkaraa, ja ne oli ihan järkyttyneitä. Pyysi mua poistumaan sen makkaran kanssa. Semmoista todella hienoa espanjalaista makkaraa vielä, jumalauta. Ne pyöritteli vain päätään, ulkomaan poika tuli, ei ostanut sandwichiä.
Jatsia keittiössä
Sama hullunrohkea individualismi, joka on tehnyt Jimi Tenorista tuoreita sankareita himoitsevan brittilehdistön suosikkipojan riehuu myös uudella Intervision-albumilla. Kiekon olisi oikeastaan voinut saman tien ristiä Tenorvisioniksi, sillä miehen nyrjähtänyt näkemys heittää sen ihan omille koordinaateilleen nykymusiikin ruuhkaisessa kentässä. Suuntaviittoja kaipaaville voisi tietysti luetella nimiä Barry Adamsonista Prince Formerly Known As An Artistiin, mutta loppujen lopuksi Jimin persoonallisuus hautaa vaikutteet alleen aika vaivattomasti.
- Kyllähän esimerkiksi Sugardaddyssä joku rockabilly tai Suicide kuitenkin kuuluu. Mä tein sen monta vuotta sitten, silloin se oli vielä paljon enemmän puhtasti rockabillya. Mä en muista, olinko mä ikinä kuullutkaan Suicidea, ehkä mulla oli joku Alan Vegan levy.
Päätösbiisi Atlantisin urbaanijazzin seuraksi voi helposti kuvitella jonkun 70-luvun film noir-dekkarin synkän yksinpuhelun. Ehkä James Garnerin tupakoimassa öisillä kaduilla erityisen sateisessa Rockfordin paperien jaksossa.
- Joo, onhan siinä vähän haettu leffatunnelmaa. Mun mielestä Atlantis onnistui aika hyvin. Ehkä jotain sen tyyppistä mä aion tehdä, hoitaa jonkun bändin studioon, hyviä jazzmuusikoita. Sitä piisiähän me tehtiin iät ajat. Mä ekana tein yhden version himassa, sitten nuo Elevatorsit teki siitä version, josta tuli semmoinen balladi. Me äänitettiin se niiden kanssa Kauklahdessa työväentalolla, missä mä asuin. Sitten se ei oikein toiminut, joten tehtiin uusi. Mulla meni iät ajat koko tätä levyä äänittäessä, puolisentoista vuotta. Kyllä niitä biisejä on hierottu aika lailla.
Brandi on joskus kuvaillut Shadowplayn pianovetoisia esityksiä feikkijaskaksi. Sopisiko tällainen luonnehdinta myös Tenorin jatsitulkintoihin?
- Mitenkä se voisi olla mitään muuta? Ai että onko tullut kommentteja jazzmiehiltä? Viimeksi tuli joku, että vittu saatana, miten sä sitä saksofonia soitat, että lopeta. Mä sanoin, että kiitos, kyllä mä aika paljon olen treenannut, sori jos se sua häiritsee. Ja milloinkas se sun levy tulee muuten ulos? Tuli jotain mutinaa, että no, mä nyt soitan jossain Speden Spelien taustabändissä. Kyllähän sitä voi soittaa vaikka kuinka hyvin, mutta jos se ei meinaa mitään...
Etenkin Sugardaddyn ja Caravanin äänistöissä on melkoista rupea sekä kätkätystä. Onko tätä soundia haettu vai tuleeko se ihan kehottamatta Jimin suosimista höyryajan koneista (joista osa näyttäisi pysyvän kasassa lähinnä teipin ja purukumin avulla)?
- Sekä että. Vähän semmoinen tunkkainen ja nuhjuinen soundi, kai se on mun tavaramerkki.
Pitääkö muuten paikkansa huhu, että joitain kappaleita olisi äänitetty toiletin puolella?
- Ei kun keittiössä, se on ehkä vähän liioittelua. Niin, se yksi lauluhomma kyllä kuulostaa kuin se olisi äänitetty vessassa, vaikka se on äänitetty aika isossa salissa. Jotenkin äänitystekniikka petti.
Lihallisten tunteiden tulkki
Välittömästi iskevintä Tenor-matskua ovat ne huimassa falsetissa vedetyt diskosoulpalat, jotka saavat naisten polvet notkahtelemaan ja miesten rintakarvat kasvamaan. Jimin pitäisi vain saada vähän lihaa luittensa ympärille, sillä kunnon soul-haaremiahan on turha yrittää perustaa, ellei isännällä ole elopainoa satakunta kiloa.
- Niin, ja naisilla semmoiset viisitoista senttiä pitkät kynnet. Mä olen ruvennut tekemään noita Tenorwear-tuotteita, ihan lähiaikoina tulee sellainen kynsiin liimattava kultainen logo, mitä Nikekin tekee. Kun lähdet illalla, niin pistät sen kynsilakalla kiinni. Näitä housuja (vetoketjun avulla lahkeista leveneviä Enstex-pöksyjä -- toim. huomio) tulee kanssa ja joitain paitoja.
On aika hämmästyttävää, kuinka Jimi onnistuu laulamaan "leideistä" kuulostamatta täysin kornilta.
- Kai se vaatii vähän pokkaa. Se on semmoisia ainoita sanoja, joista mä olen aika varma, että mitä ne tarkoittaa, se ei voi mennä pieleen. Ne tekstit syntyy fiilispohjalta kuitenkin niihin kaikkiin romanttisiin balladeihin.
Itse olen erittäin vaikuttunut siitä, kuinka Jimi tulkitsee nämä viettelybiisinsä täysin kybällä, ilman suojaverkkoja. Tunnelma olisi heti pilalla, jos mies alkaisi vinkata silmää ja vääntää hommasta sisäpiirivitsiä. Tosivokottelun ja ironian rajaa ei saa missään tapauksessa nähdä ja kuulla.
- Niin, siinähän se on. Mutta kun me tehtiin noita videoita, kyllä se raja ainakin mun osalta meni ihan päin vittua. Tuo toka video, mikä tehtiin, siinä ei kyllä ohjaajalla ollut ihan sama käsitys asiasta kuin mulla. Se eka, missä mä olin peep show'ssa oli ihan hyvä, se on vähän niin kuin vakavampi. Mutta toka oli semmoinen feikki limunaadimainos, missä ihmiset menee sekaisin, kun ne juo sitä limsaa. Ajatus oli ihan hauska, mutta se toteutus... no, toivotaan, että sitä ei juuri kukaan näe.
Milloin Jimi huomasi, että hän osaa laulaa soulia?
- Pari vuotta sitten. Mä olin aina vähän ajatellut, että kyllä perkele pitää päästä laulamaan sillä lailla kunnolla. Levyllä on vaan vaikeampi laulaa, kun se on jotenkin niin ahdistava se tilanne studiossa. Keikalla menee paljon luontevammin, jotenkin paljon parempi meininki lauluosuuksissa.
Lievä Liberace
Keikoilla Jimi Tenor vm. -97 ottaa yleisönsä kuin Las Vegasin lavoilla koulittu showmies. Nykyinen säästöbudjetin Liberace-produktio näyttäisi ainakin äkkiseltään olevan aika kaukana Shamansin harrastamista vieraannuttamisefekteistä.
- Se on muuttunut sillä tavalla vähitellen. Mun mielestä ne Shamansin viimeiset show't siellä Suomessa oli aika semmoista populistista jopa. Ei nyt ihan yleisönhuudatusta, mutta kumminkin yleisön kanssa oli aika paljon semmoista kanssakäymistä.
Ketkä ovat Jimin omat suosikit ns. vanhan koulun staroista?
- Joku Curtis Mayfield tai Isaac Hayes on aika kovia tähtiä. Mutta niitähän on määrättömästi. Joku Serge Gainsbourg, tähtihän sekin oli. Ne on aika kovia sen levyt, helvetin hienoja.
Entä missä määrin "Jimi Tenor" on miehelle itselleen sellainen kolmannessa persoonassa käsiteltävä hahmo, jonka voi töihin lähtiessään kiskaista päälleen?
- Ei se kai niin hirveästi mikään imago ole kuitenkaan, ei sitä voi sillä tavalla erottaa. Nykyään nuo kaikki jutut on aika luontevia, ne on jotenkin enemmän tai vähemmän sillä lailla kun mä olen. Ei siinä hirveästi mitään ole haettu, vaikka se ehkä näyttää siltä.
Tähän mennessä Jimi on heittänyt keikkaa soolona, mutta Englantiin ja mantereiseen Eurooppaan suuntautuvaa kiertuetta varten hän on nyt koonnut bändin.
- Siinä on rummut, basso, kaksi puhallinta ja minä. Aika vaikeasta oli löytää soittajia. Pääsyvaatimukset vähän muuttui, kun ei meinannut löytyä oikeita, mutta kyllä siitä tuli ihan hyvä. Nyt jää lavalla aikaa tehdä muutakin kuin painella niitä nappuloita. Kyllä mä pysyn edelleen lähinnä urkujen takana, mutta ehkä mä sitten intoudun sinne lavallekin jossain vaiheessa.
- Suurin osa tulee ihan puhtaasti livenä, mutta on siellä pari biisiä, missä soitetaan sekvensserin kanssa. Joitain ääniä, mitä on vaikeata livenä tehdä, kun niiden pitää olla sellaisia mekaanisia eikä sillä lailla voi ihminen soittaa. Se on vaikeata yhdistää niitä juttuja niin, että se kuulostaa hyvältä. Mua vähän jännittää se, mutta kyllä ne treeneissä on menneet hyvin.
Koneiden kanssa pelaamisessa on se hyvä puoli, että voi tehdä kaiken itse. Ei tarvitse selittää kitaristille, että miksi tähän biisiin ei tarvita sooloa.
- Sehän tässä on ylivoimaisesti suurin etu. Ei tarvitse kysellä keneltäkään mitään. Kyllä mä vastakin teen uusia biisejä ihan itsekseni tai sitten menen Brasiliaan tai jonnekin, tekemään sinne äijien kanssa jotain. Mulla on muutamia erityyppisiä vedätyksiä, joten siitä tulee taas semmoinen sillisalaatti seuraavastakin levystä. Yksi juttu tulee ehkä jollain orkesterilla ja yksi ehkä keittiöäänityksellä.
Häiriöitä sähkönjakelussa
Jimin levytyssopimus sheffieldiläisen Warpin kanssa oli sikäli yllättävä veto, että firma on ainakin ennen ollut musiikkipolitiikaltaan verrattain teknopuristinen.
- On ne kai vieläkin. Ehkä ne haistoi rahan hajun. Warpilla on aikamoista älykköteknoa se kaikki, enkä mä oikeastaan pidä niistä paljon mistään. Vähän semmoista kuivaa. Mutta kyllä niiden kanssa voi duunia tehdä.
- Sen takia mä totta kai Sähköltä lähdin, että saan fyrkkaa. Plus, että niitä levyjä voi ihmiset ostaa, kun Sähkön jakelu on aika ongelmallinen. Pitäisi olla yksi tyyppi, joka pyörii ympäri maailmaa jatkuvasti ja vie levykauppoihin sen jakelijan lisäksi levyjä. Kaikkihan täällä tietää Sähkön, mutta levyjä ei näy kaupoissa. Ja kun ne ei ole jatkuvasti kaupoissa, jengi ei enää muista. Sen takia kaikki tuo merchandise on hyvä, kaikki laukut ja levymatot ja paidat ynnä muut, koska sehän on mainosta.
Pakko on taas tässäkin välissä päivitellä niitä suomalaisbändejä, jotka ovat lähteneet maailmalle paisleypaidoissaan ja mustissa pillifarkuissaan, Rickenbackerit toiveikkaasti helisten. Vähän kuin yrittäisi kaupata eskimoille jääkaappeja, joissa ei edes sisävalo toimi.
- Niin. Virhe. Yleensäkin kaikessa se voima on siinä, että tekee jotain helvetin erikoista. Vaikka jossain muotoilussa, italialaiset tekee hyvää käyttömuotoilua niin paljon, että ei sitä enää tarvitse suomalaisten tehdä.
Mitä seuraavaksi: Jimi Tenor Euroviisuihin?
- Eihän Suomi edes pääse niihin tällä kertaa. Kyllä mä luulen, että mä jätän sen noille Sirkesaloille. Kai ne voi käydä Ruotsisa hakemassa vähän know-how'ta siitä, miten euroviisuja sävelletään.
Reissumies
Jimi majailee tällä haavaa pääasiallisesti Lontoossa koluttuaan läpi muuan muassa Berliinin, New Yorkin ja Barcelonan. Mies on ilmeisesti hieman levoton sielu, joten rupeaako matkailujalka taas kohta vipattamaan?
- Ehkä mä menen sinne Espanjaan, meillä on siellä kämppä. On täälläkin toisaalta ihan kivaa jossain tuolla Brixtonissa vaikka. Siellä on ihan hyvä meininki, hyviä levykauppoja.
New Yorkin aikoinaan Jimi kuulemma elätti itseään valokuvaushommilla.
- Mä yritin, ja kyllähän mä sitten pääsin duuniin ottamaan kuvia turisteista, millä mä tulinkin toimeen. Mutta suunnitelmahan oli mennä muotifotarin assistentiksi tai jotain, mutta kukaan ei ottanut mua. Ei ollut riittävän semmoinen positiivinen asenne, kun niillä pitää olla. Eihän se assistentti tee mitään muuta kuin pitää seuraa ja kantaa tyhjiä laatikoita. Mulla ei ollut ihan tuo tyhjänpuhuminen hallussa.
Kuinka paikalliset piirit suhtautuivat Jimi Tenorin avaruusbiittiin?
- Muutamassa baarissa mä kävin soittamassa, mutta ei se ollut oikein mistään kotoisin. Jotenkin löysi tuo muoti vasta myöhemmin. Sen ekan Sähkö-levyn mä tein kyllä Nykissä, ja sehän oli ihan hyvä. Mutta siellä joudut suunnilleen maksamaan, että pääset keikalle, se on vaikeata.
Missä päin maailmaa olo sitten tuntuu kotoisimmalta?
- Kai sitä nykyään missä vaan. Se on hyvä, kun on pyörinyt vähän joka paikassa, niin ei sillä ole niin väliä. Ei sitä tarvitse tuntea olevansa niin hirveän paikallinen. Silti voi itse tehdä, mitä haluaa, kun ei välitä siitä.
Lopuksi: mikä olisi ihanteellinen keikkapaikka Jimi Tenorille?
- Onko tämä nyt se perinteinen rakennuskysymys? Voiko sitä tuolla tavalla muka muotoilla? No, ehkä se olisi Lahden radiomasto.
JIMI TENOR
Intervision
(Warp)Nyt vasta ymmärrän, miksi brittilehdet jaksavat hehkuttaa Jimi Tenorin tekosia niin laajalti ja näyttävästi. Mieshän on nero! Jimppa on sisäistänyt 60-luvun mustan amerikkalaisen (vahvasti jazzahtavan) soulin syvimmän olemuksen aivan täydellisesti. Siitä kun vain kiskoo makoisia viipaleita leipänsä päälle tai keittää siitä tuhdin sopan. Pelkkänä mausteenakin sopii moista käyttää.
Singlebiisi Outta Space ja unenomaisesti nytkyjuokseva Downtown ovat hyviä esimerkkejä leivänpäällystekniikasta; jazzailevasti keinuvat fonit, ilmavat huilut ja rennot mustasoundiset laulukuorot ladataan nykytekniikan turvin mahdollistuvan kurnuttavan synamaton päälle ja tuloksena on audiofilmattua seikkailua Harlemin sivukujilla. Sitä valkoista propellihattupoikaa on lähes mahdoton havaita kaiken rekvisiitan seasta.
Silkkaa retroilua edustavat legendaarisen Shaft-elokuvan ja I Shot The Sheriffin risteyttävä Wiping Out sekä jumalaisen kauniilla torvimelodialla ratsastava auringonnousuhituri Atlantis. Villiä versiota Duke Ellingtonin Caravanista taas ei näihin voi verrata. Sen älyvapaat tömistelyt käyvät sambakoululaisille hyvästä oppitunnista.
Teknoisimmat raidat, minimalistisesti jynkyttävät Sugardaddy ja Shore Hotel tuovat mieleen Alan Vegan tai alkuajan synkkämielisen Human Leaguen. Niiden hidas, mutta vääjäämätön kasvatus kertoo Jimin suurista musiikkialkemistinkyvyistä kun lisää vähän suolaa ja pippuria, niin perusaineksetkin muuttuvat aivan toisen kuuloisiksi.
Monien mielestä tämän musiikinlajin harrastus vaatii pop-jazzopiston käymisen. Jimi todistaa, että yksi vuosi riittää. Sen jälkeinen kehitys tuottaa enää vain opistokavereille brassailuun auttavia taitoja. Turha taituruus asettuu älyn ja intuition tielle.
****½ MARKKU HALME
Copyright © 1997 Rumba
[Scrapbook] [pHinnWeb]