Harri Teikka: P A T T I
Kun olin 11-vuotias, sain maalla limsapullon metallikorkista haavan peukalooni ja jälkeenpäin selvisi, että sormeen oli jäänyt pala metallia. Haava ei millään ottanut parantuakseen ja alkoi märkiä ja sen ympärille kehittyi pahanhajuinen (vaan onneksi ei pahanlaatuinen) kasvain. Olin niin peloissani asiasta, etten uskaltanut kertoa siitä vanhemmilleni, vaan pidin peukalossani laastaria. Ihmeteltiin, miksi haisin jatkuvasti niin pahalle, ja sain kuulla asiasta myös koulussa kavereilta, jotka epäilivät, että varmaan peseydyn likavedellä hajusta päätellen. Vanhemmat yrittivät pestä minua desinfiointiaineella, mutta se ei auttanut hajuun. Kerran sitten äiti pakotti minut pesemään käteni ja ottamaan laastarin pois, jolloin peukalossa oleva kellanruskea patti paljastui. Se oli jonkinlaista pehmeää kudosta, jota saattoi liikutella hieman, ehkä pikkusormenpään kokoinen ja haisi märkiintyneelle.Jouduin ensiapuun saman tien -- oli sunnuntai -- ja heti maanantaina patti leikattiin sormesta Keskussairaalan patologisella klinikalla. Operaation hoitivat kaksi valkotakkista lääketieteen opiskelijaa, jotka ensin valokuvasivat peukaloni, koska tapauksella oli ilmeisesti jonkinlaista merkitystä kliinisessä mielessä. Sitten peukalooni iskettiin suurella neulalla puudutusainetta ja kasvaimen poistaminen alkoi. Pahaksi onneksi vain ne opiskelijanplantut eivät olleet antaneet aineen vaikuttaa kunnolla, vaan alkoivat leikata skalpellilla peukaloa melkein saman tien.
Purin hampaita kivusta yhteen, ja äiti kertoi jälkeenpäin, että silmistäni oli valunut vesi ja otsalta suuret hikikarpalot, jolloin hän oli käskenyt opiskelijoita keskeyttämään leikkauksen. Taisin mennä tuskasta tajuttomaksi joksikin aikaa, mutta ilmeisesti peukaloon oli tuikattu uusi annos puudutusainetta ja kasvaimen leikkaus saatu onnistuneesti suoritettua, koska sitten kun uskalsin avata silmäni, peukalon ympärille käärittiin jo massiivista sidetukkoa. Haavan paraneminen kesti aikansa, se arpeutui ja on muistona peukalossa vieläkin.
Seuraavan kerran jouduin sitten leikkauspöydälle armeijassa kahdeksan vuotta myöhemmin, jolloin ajoin pyörällä päin puuta ja polveni murtui. Tällä kertaa tapaus ei onneksi ollut yhtä tuskallinen, koska kolaus ilmeisesti tuotti niin paljon adrenaliinia ja endorfiineja, että en tuntenut kipua juuri ollenkaan ja saatoin jopa ajaa itse takaisin armeijan kenttäsairaalaan, missä paljastui, että polvessa oli melko iso verinen haava. Tai oikeastaan pieni monttu se oli. Puudutukset, haavan ompelut ja kipsaukset hoidettiin nyt asianmukaisen tuskattomasti ja minulle annettiin sellaiset kipulääkkeet, että sain nukuttua, eikä oikeastaan kertaakaan ollut juuri tuskia. Kipsi oli jalassa kuukauden, jonka vietin kotona toipumislomalla. Asiasta ei jäänyt muita seurauksia, kuin että polvea joskus hieman jomottaa, jos joutuu istumaan pitkän aikaa paikoillaan kuten bussissa tai elokuvissa. Lisäksi polkupyöriin en ole koskenut kertaakaan armeijan jälkeen.
Copyright © 1998 Harri Teikka
[Harri Teikan Ylösnousemuskirjasto]