Harri Teikka: Harri Teikan nettipäiväkirja 2
12.4. 2007
Tuntuu kuin olisin hitaasti hajoamassa palasiksi. Kaikki, mitä tapahtuu, ainoastaan syventää ahdinkoani ja korostaa yksinäisyyttäni. Elämä on tuntunut jo pitkään pohjimmiltaan taskulämpimältä, korkeintaan haalealta. Toisaalta en koe olevan mitään järkeä siinä, että tappaisin itseni, tekisin kertaheitolla lopun kaikesta. Aina löytyy se pieni toivon murunen, kaikesta huolimatta ja kaiken jälkeenkin. Ihmettelen kuitenkin, kuinka kauan kestää ennen kuin ruumiini tekee lopun minusta puolestani. Tunnen usein käsissäni puutumista, etenkin vasemmassa. Oletan, että se on jonkinlainen merkki alkavista sydänoireista. Minun pitäisi liikkua enemmän, syödä terveellisemmin ja juoda vähemmän kahvia, mutta en saa itsestäni aikaiseksi muuttaa elämäntapojani.
Monesti tuntuu siltä, että olen maalannut itseni nurkkaan elämässä. Ei työtä, ei koulutusta; vain joukko mielettömiä unelmia. Etsin voimaa ja lohdutusta irrationaalisesta: olen alkanut rukoilla iltaisin. Tuntuu siltä, ettei minulla ole muuten toivoa; rationaalinen maailma ei pidä minua hengissä. Credo quia absurdum. Minun on vastustettava rappiota miten vain kykenen.
16.4. 2007
Jokainen viikko on hieman erilainen ranneliikkeen kiepautus kaleidoskoopille. Pysyvää minää ei ole, on vain erilaisia naamioita tilanteen mukaan. Eilen itkettiin, tänään nauretaan, huomenna taas jotakin muuta. Naamioihin ei kannata kiintyä liikaa, koska ne alkavat elää omaa elämäänsä. Harriteikkuuskin on ainoastaan yksi tekosyy. Onko ihmisellä vain yksi ikuinen sielu, jolla on loputtomia ajallisia ilmiasuja? Politiikan ja talouden ajalliset hiekkalaatikkoleikit; saippuaoopperoiden ja ns. tosi-tv:n valhetodellisuudet. Kantaako nykyihminen sieluaan Playstation 3:sen sisässä? Eikö hänellä ole muuta minää kuin sohvaansa hukkuneena Idolsin ja Big Brotherin kuluttajana, ns. fanittajana? Trendit ohjelmoivat hänen minuutensa, ja kun ne otetaan pois, mitä jää...? Kotikatsomossaan hän Tanssii Tähtien Kanssa, mutta tietääkö hän mitään todellisesta kosmisesta tanssista, jota Shiva pyörittää maailmankaudesta toiseen universumissa kaukana hänen rivitalo-osakkeensa, optioiden ja iltapäivälehtien yläpuolella? Tähtien välissä on paljon tyhjyyttä.
28.4. 2007
Perusahdistus on tunne, joka ilmeisesti seuraa minua kohdusta hautaan. Se on alituinen tunne, jonka olemassaolon on pakosta oppinut hyväksymään. Se on kangas, jonka päälle kaikki muut värit lisätään. Se on kuin perhosia vatsassa ennen esiintymistä, paitsi että perhoset eivät lennä pois, vaan jäävät kiertämään sinne kuin hyökkäyskäskyä odottava pommikonelaivue. Se on hammaslääkärin odotushuone. Se on pyövelin terä niskassani, mutta armoniskua ei tule. Se on painostavan uhkan tunne, jota ei pysty selittämään, mutta joka ainoastaan roikkuu pään yläpuolella. Se on pelko siitä, että toiset ihmiset tuomitsevat minut, mitä teenkin.
Se tulee erityisesti keväisin.
18.5. 2007
Tänä aamuna näen unta, jossa joukko epämääräisiä kuvia seuraa toisiaan nopeana sarjana, kuin esoteerisena musiikkivideona ilman ääntä. On joku tai jokin lähettäisi minulle joltakin kosmoksen salatulta suunnalta eräänlaista koodia symbolisena salakielenä, jota en pysty purkamaan. Herättyäni unohdan kuvien sisällön saman tien, mutta muistan kuitenkin uneksineeni tällaista. Ehkä unella on todella jokin merkitys tai sitten se on vain jonkinlainen neurologinen Voynichin käsikirjoitus, kun alitajuntani pilailee kustannuksellani.
Unissa laskeudumme alas maailmaan, jonka kuvat joko ovat uudelleenmiksauksia päivätajunnan tapahtumista tai sitten äärimmäisen mutkikkaita alitajuisia symboleja, ja sitten niillä on myös supramerkityksiä, joita meidän on vähintäänkin yhtä lailla kovin vaikea tulkita. Ei kuitenkaan ole epäilystä siitä, etteikö tämä maailma ole vähintään yhtä "todellinen" kuin se illuusioiden, Mayan, maailma, jota kutsumme valveeksi ja konkreettiseksi arkitodellisuudeksemme.
23.5. 2007
Pohdintoja maagisena päivämääränä 23.5...
Syöksy olemattomuuteen. Olemassaolon kauhu. Kun minä on kyllästynyt olemaan minä. Tahtoo pakoon tämän pään sisältä. Miksi ihmisen täytyy elää koko elämänsä vain yhdessä ruumiissa, josta ei pääse milloinkaan karkuun? Kuolevaisen lihan vankina, joka vääjäämättä rappeutuu ja hajoaa. Pää täynnä henkilökohtaisia muistoja ja mielikuvia, joita ei välttämättä kaipaa. Miksei jonkun toisen muistoja ja mielikuvia (ruoho on vihreämpää aidan takana)? Miksi ei voisi olla olemassa vain jonkinlaisena ektoplasmana tai eetteripyörteenä, joka leijuu kaiken keskellä?
28.5. 2007
Pummeja ja feissareita kävelykadulla väistellessä. Omaan kuoreen käpertyminen on minun puolustautumiskeinoni. "Hei" vain itsellesi, Reiska, mutta en ole sinun "kaverisi" eikä minulla ole sinulle "bussirahaa". Kyllä, olen kiinnostunut ihmisoikeuksista, mutta ei minulla ole teidän järjestöllenne syytää rahoja. Pysykää kaukana.
Joviaali seuramies, joka täyttää ihmisten korvat suloisilla tyhjänpäiväisyyksillä. Se en ole minä.
30.5. 2007
Mietteitä Morgan Spurlockin Supersize Me -dokumenttia katsellessa...
Ihmisiä on suojeltava heiltä itseltään. Roskaruoka, tupakka, alkoholi ja muut päihteet ovat kiellettyjä hedelmiä, joiden vaaroista valistaminen synnyttää monissa käänteispsykologiaan perustuvan reaktion. Uhmataan kohtaloa nauttimalla näitä hedelmiä, ollaan romanttisesti itsetuhoisia fatalisteja, vaikka tiedetään vaarat. Ollaan vapaita eikä anneta minkään rajoittaa tätä vapautta (ts. vapauden illuusiota, joka syntyy omaksumalla tietty elämäntapa, mikä ollaan imetty mainoksista ja muusta liikkuvasta kuvasta, kiiltäväpintaisista aikakausjulkaisuista, koulujen pihoilta, ravintolapöydistä).
3.6. 2007
Kesä kaikilla, onni yksillä. Pohdin päivittäin egoansaa ja sitä, kuinka monta kertaa olenkaan siihen pudonnut. Totta kai on monia ihmisiä, joiden mielestä olen outo tyyppi ja kummallinen hiippari, mutta he eivät tajua niitä ristiriitoja, jotka sisälläni vellovat eivätkä sitä, kuinka maailma synnyttää minussa joskus suoranaista pelkoa.
Kun ihminen elää jatkuvasti köyhyysrajan reunalla kuten minä, pelko syrjäytymisestä on alituinen. On tarkkailtava esimerkiksi sellaisia asioita kuin juomista: ensinnäkin, koska jokainen tuoppi ja lasillinen on poissa elämiseen tarvittavista välttämättömistä menoista, ja toisekseen, ettei alkaisi pitää siitä liikaa. Minä olen valintani tehnyt: päätin, etten hyppää oravanpyörään mukaan. Inhosin akateemista maailmaa ja olin sitä paitsi liiaksi henkisesti rikki, että opinnoistani olisi tullut lasta tai paskaa. Ylioppilaslakit ovat epäeroottisia. Tervetuloa lihamyllyyn, beibi. Ylioppilaiden mielenterveyspalvelut ovat laadukkaita -- tai sitten eivät. Paras piilottaa kaikki partakoneenterät. Oli miten oli, sinut tullaan häpäisemään vielä monta kertaa. Tulet kuolemaan vielä monta kertaa. Sain maistaa työelämää tarpeekseni nähdäkseni, kuinka se repii ihmisestä kaiken irti kunnes jäljellä on vain tahdottomia lihakoneita tai toisten häikäilemättömiä hyväksikäyttäjiä. Meillä ei ole varmuutta siitä, onko meillä käytettävissämme muuta kuin tämä yksi elämä. En halunnut haaskata omaani enää sen enempää kuin olin jo.
Kaaos ja paniikki ovat normaaleja olotiloja, joista on vapautettava itsensä.
Hän istuu teoreettisen filosofian oppituolilla työhuoneessaan. Sen hämärässä hän yrittää jäsentää maailmaa, kun ulkona aurinko paistaa, linnut laulavat, teinit siemailevat olutta ja siideriä ja harrastavat suojaamatonta seksiä. Lehdet lähettävät hänelle kilvan haastattelupyyntöjä ja haluavat lausuntoja: millaista on hyvä elämä, mielipiteenne perustulosta, homoliitoista, seutukaavoituksesta, jalkaväkimiinoista, heavy-yhtyeen uudesta naislaulajasta. Täällä työhuoneensa hämärästä, tutkijankammiostaan hän antaa kuuliaisesti lausuntonsa ja lehdet saavat täytettä palstamillimetreihinsä. On annettu vaikutelma, että ajattelua on harjoitettu; että maailmassa on yhä päämäärä ja tarkoitus. Teoreettisen filosofin hyvin hoidetut sormet tanssivat näppäimistöllä väsymättä.
4.6. 2007
Presidentin päivä -dokumentti: 70-luvun politiikan jäykkä seremoniallisuus oudoksuttaa mutta myös kiehtoo. Sisään astuessaan ja poistuessaan valtionpäämiehelle syvään kumartavat poliitikot. Toisaalta tarve esittää Kekkonen maanläheisenä kansanmiehenä: ilman suurikehyksisiä lasejaan hän näyttää ovelalta kainuulaiselta maalaisukolta. 76-vuotias presidentti juoksulenkillä, ripeästi portaita harppovana tuimailmeisenä teräsvaarina, sanelemassa kuuluisia myllykirjeitään, jatkuvasti hengästyttävään tahtiin liikkeellä olevana supermiehenä. Ei aavistustakaan muistikatkoista ja aivonverenkiertohäiriöistä, jotka alkoivat noina aikoina vaivata Kekkosta. Ja tietysti saunomassa. Leijonavakuuna rekisterikilpenään virka-auto viilettää Tamminiemestä presidentinlinnaan Suomen lippu keulassa liehuen. Kekkonen vastaanottaa suurlähettilään ja toteaa Suomen ja Etiopian suhteet erinomaisiksi. Kekkonen illastamassa ranskalaisten ballerinojen kanssa. Teija Sopanen esittelee Kekkoselle SOS-passia. Elämää suurempi suomettuneisuuden ajan PRopagandapakkaus on tiiviisti rakennettu.
16.6. 2007
Viettänyt muutaman tunnin selaillen nettiä ja googlaten vanhojen luokkatovereiden, entisten ystävien ynnä muiden nimillä. Tohtoreita tai pian sellaisia, diplomi-insinöörejä, hienoja ammattinimikkeitä. pitkiä cv:eitä. Entä minä taas? Kussut elämäni hukkaan pilvilinnoja jahdatessa tai koska vain olin liian kauan rikki, että olisin saanut mitään aikaiseksi. Ilmeisesti edelleenkin jahdaten pyhää narriuttani. Totaalinen sota.
17.6. 2007
Nykyhetki on vain jäävuoren huippu, jota on mahdotonta ymmärtää ilman tietoa menneisyydessä tapahtuneista asioista. Samoin on minuuden laita. Jos olen hämärä tyyppi, outo hiihtäjä ja kummallinen tapaus, niin kyseessä on kai paljon muutakin kuin se, mikä ilmenee niiden ihmisten silmien edessä, jotka tekevät tällaisen arvostelman minusta vain sen hetkisen ulkonäköni, ulosantini ja käytökseni perusteella, ymmärtämättä kuitenkaan sen syvällisemmin sitä, miksi olen tällainen. Kaikella on järjellinen syy ja selitys, ja pitkä kehityskaari johtaa nykyhetkeen; siihen mitä asiat nyt ovat, siihen mitä minä olen.
Liian paljon pahoja asioita tapahtui elämässäni suhteellisen lyhyen ajanjakson kuluessa, ja kuitenkin näillä asioilla oli syynsä ja selityksensä vielä paljon pidemmällä menneisyydessä. Jotta selvitys olisi täydellinen, minun olisi mentävä ajassa taaksepäin paitsi omiin varhaisempiin vaiheisiini, myös vanhempieni lapsuuteen ja nuoruuteen sekä puolestaan näiden omiin vanhempiin, ja ehkä vielä paljon kauemmas, mutta koska tämä ei ole tarkoituksenmukaista enkä voi tässä puhua ihmisistä, asioista ja tapahtumista niiden oikeilla nimillä, tyydyn yleensä vain tekemään muutamia summittaisia yhteenvetoja siitä, mitä uskon tapahtuneen.
Aina, kun joudun taas kerran uudestaan syventymään näihin asioihin, ahdistukseni syvenee; ahdistus jonka olen oppinut työllä ja vaivalla pitämään poissa. Noina hetkinä uskon todella olevani se rikkinäinen ihminen, jonka kuitenkin tiedän muulloin olevan vain yksi kaikista minuuksistani eikä siis suinkaan koko totuus siitä, mitä olen. Minuus ei ole yksi, muuttumaton ja jähmeä identiteetti, joka pysyy kiinteänä ja samanlaisena koko eliniän. Olen käyttänyt elämäni varrella monenlaisia naamioita -- näiden joukossa minäni ujona, estyneenä, pelokkaana, ahdistuneena ja yksinäisenä; samoin minäni "hurja-herra" Harri Teikkana (muut minäni eivät teille kuulu).
Karma eli syyn ja seurauksen laki auttaa ymmärtämään nykyhetkeä ja sitä, miksi minä (tai minät) on muotoutunut. Maya eli illuusio taas sitä, että kyse on kuitenkin vain kosmisesta näytelmästä, jossa mikään ei ole välttämättä sitä, miltä näyttää. Jokaisella on sekä oma yksityinen karmansa että yhteinen ja universaali. Mayan tajuaminen auttaa asettamaan asiat mittasuhteisiinsa, joskin tämä arkitajunnan ansan vankina on äärimmäisen vaikeaa. Liha sekä himoaa että kärsii, minkä ymmärsivät buddhalaisten ohella myös gnostikot.
Heille, jotka pitävät minua hulluna: ehkä he ovat oikeassa, mutta kannattaa muistaa, että hulluuskin on suhteellisesti määriteltyä ja riippuu ympäröivän yhteisön normeista ja arvostuksista. Itse pidän itseäni anti-skitsofreenikkona: en voi esimerkiksi elää harhoissa, että minua uhataan tai että hampaassani olisi kätketty radiolähetin tai että olisin Napoleon tai Jeesus Kristus tai niin edelleen, koska päinvastoin kuin skitsofreenikko, joka kokee tällaiset tuntemukset täysin todellisina, minä puolestani pidän kokemuksiani mayana, illuusiona, ja kieltäydyn uskomasta salaisten vainoajien, hampaisiin piilotettujen radiolähettimien, pörssiosakkeiden, yritysjohtajien optioiden, tosi-tv:n tai valtion tulo- ja menoarvioiden väitettyyn todellisuuteen. Tai uskon pikemminkin niiden epätodellisuuteen.
Minun koko elämäni on ollut erehdys, joskin kiinnostava sellainen. En ollut rakkauslapsi: onnekseni (tai epäonnekseni) vanhempani eivät kuitenkaan saaneet teetettyä aborttia Bulgariassa. Jos sanoisin, että olisin ollut täysin yksinäinen tai täysin onneton, valehtelisin tai ainakin liioittelisin rankasti. Jos esittäisin marttyyritarinan koulukiusatuksi tulemisesta, niin kannattaa muistaa, että myös minä osasin olla paskiainen muille. Ja jos sanoisin olleeni väärinymmärretty, niin ylimielinen ja typerä ylpeyteni, johon sorruin monessa tilanteessa, tuskin helpotti asioita. Eli mitä seuraa siitä, kun lähinnä törmäilee elämänsä halki?
Meidän kai pitäisi pystyä antamaan muille ja itsellemme anteeksi ja hyväksymään menneisyytemme. Kerron sitten, kun onnistun siinä.
24.6. 2007
Juhannus on aina maagista aikaa, jonkinlainen vuoden siirtymärituaali, jonka aikana joudumme tavalla tai toisella käymään läpi elämäämme ja kohtaamaan kaiken sen, mitä olemme, niin hyvässä kuin pahassakin. Minä esimerkiksi sen oivalluksen, että olen ollut ihmisille liiaksi oman ahdistukseni naamio, niiden asioiden heijastus, joita ihmiset omassa elämässään eivät välttämättä halua kohdata tai ajatella. Että ihmiset minun seurassani eivät ole miellyttävällä tavalla pystyneet unohtamaan itseään kuten olisivat halunneet, koska minusta paistava -- suorastaan huutava -- ahdistus ja epäily ovat olleet liian ilmeisiä. Toisaalta lempisitaattini Henry Milleriltä katua kulkevasta ihmisestä, joka tuntee olevansa hullu ja riivattu, koska kaikki nämä välinpitämättömät kasvot (naamiot?) ovat juuri hänen vartijoitaan on ollut liiaksi mielessäni. Skitsoidissa narsismissani olen olettanut olevani läpinäkyvä, niin että kaikki häpeäni on muka ollut aina ja kaikkialla ainoastaan ihmisten luettavissa kasvoiltani. Mutta eivät ihmiset kasvoissani näe minua, vaan ainoastaan itsensä.
*****
Olen valinnut itselleni kivikkoisen tien taiteilijana, joskaan en voi ainakaan vielä sanoa, ovatko työni ja tekoni ollenkaan validia taiteena vai olenko vain pelkkä ylevöitetty sosiaalipummi. Mutta jos epäonnistutaan, niin epäonnistutaan ainakin komeasti.
1.7. 2007
Sinä kesänä menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus sulautuivat yhteen. Vanhat olivat nyt poissa ja nuorempien oli tästä lähtien pidettävä aivan yksin huolta itsestään. H.T. istui kotona pitämässä sadetta. Kun hän oli lapsi, kesällä satoi aina. Niin oli nytkin. Hän tiesi, että paljon muutoksia oli tulossa. Hän hyväksyi sen tosiasian, että hän joko olisi menossa nyt suoraan helvettiin tai jotain paljon parempaa olisi tulossa.
27.7. 2007
Hassan Hasselblad: hassuna hasaan ja hässimiseen!
10.8. 2007
Kuinka kauan kuolemani kestää? Se saattaa kestää vuosikymmeniä. Riippuen siitä, milloin sydämeni sanoo sopimuksensa irti. Tai se saattaa tapahtua muista syistä: en oikeastaan halua tietää. Mutta oli miten oli, te puhutte nyt kuolleen miehen kanssa. Ajankohdalla ei ole väliä. Olen jo kokenut kuolemani. Yhdenlaisen kuoleman. Se on egon kuolema eli egon menetys.
Koen sen jatkuvasti tässä kaupungissa, missä olen näkymätön. Oletteko huomanneet, että teidät ympäröi valtava joukko näkymättömiä ihmisiä? Ette tietenkään, eiväthän he muuten olisi näkymättömiä. Tässä yhteiskunnassa, jossa kuuluisuus ja julkkiksena oleminen ovat kaikki kaikessa, näkymättömyys on kuolema. Kun ihmiset katsovat lävitseni, olen kuollut. Pelottaako se minua? Sen ei pitäisi, mutta minäkin olen vain ihminen ja minulla on ego, ja sen menettäminen kyllä. Toisaalta olen tappanut tehokkaasti egoani jo vuosia omalla käytökselläni. Kutsutaan sitä vaikka karmaksi. Tämän seurauksena moni ihminen haluaa katsoa lävitseni.
George Berkeley sanoi, että "esse est percipi", havaituksi tuleminen on olemassaoloa. Näin ollen minä en ole olemassa monille ihmisille, ja heidän kannaltaan se on tietoinen päätös. Eikä minun loppujen lopuksi pitäisi vaivata päätäni asialla. Onhan niin, että ego on pelkkä taakka. Niin kauan kuin roikun kahden vaiheilla, tilanne on ahdistava. Pitäisi päättää.
En nyt siis puhu fyysisestä kuolemasta: on yhdentekevää, lähteekö nuorena vai vanhana. Sitä en päätä minä, vaan minun ruumiini. Pitää olla sekä valmis lähtemään joka hetki että elämään hyvin vanhaksi. Minä puhun nyt egon kuolemasta näkymättömyyden muodossa: hyväksynkö minä sen vai haraanko vastaan? Haluanko minä olla Joku vai hyväksynkö sen, etten ole eikä minusta koskaan tule? Minulla ei ole nyt vastausta tähän.
20.8. 2007
Taistelussa kaaoksen ja entropian voimia vastaan (onpa taas mahtipontista ja pateettista). Vastaus kysymykseen: "Miksi et hymyile?" Hymyileminen on vaikeaa, ellei liki mahdotonta, kun lihakoukku kaivertaa sielua (niinpä, minulla on aina ollut taipumusta liioitteluun). Silti yritetään, mutta hymyn sijasta saattaa ilmoille kajahtaa räjähtävä, kasvoille lyövä ivanauru. Silti on tunnettava myötätuntoa myös teitä hymypoikia ja -tyttöjä kohtaan, suorastaan ponnisteltava. Samoin heitä valheellisen rock'n'roll-elämäntyylin omaksuneita päihdeongelmaisia kohtaan, jotka kuvittelevat, että ollakseen luova ja taiteilija on saatava tolkku pois keinolla millä hyvänsä.
Päämääräni: löytää itsekurin ja mielenrauhan yhdistelmä. Itsekuri, ettei luova mieli luhistuisi ensimmäisessä epätoivon, epäonnistumisen, yksinäisyyden ja pelon tuulenpuuskassa maahan kuin korttitalo. Mielenrauha, ettei itsekuri muuttuisi tukahduttavaksi, rajoittavaksi ja kuristavaksi kahleeksi. Ehkä itsekuria voi luonnehtia myös tahdoksi, ja mielenrauhaa tarvitaan tasapainottamaan tahtoa, ettei siitä tulisi raakaa, häikäilemätöntä, riuhtovaa ja repivää.
Nämä ovat suuria sanoja. Pystynkö toteuttamaan sitä, mitä saarnaan? Vai: "Tee niin kuin minä sanon, älä tee niin kuin minä teen?" Monesti menneisyydestäni nousee mieleen muistikuvia, joita häpeän. Silloin haluaisin vain ampua itseni. Kuitenkin itsekuri pakottaa minut hyväksymään menneisyyteni, hävettävät asiat joita olen joskus tehnyt ja sanonut, sillä ihminen joka niistä vastasi, ei ole enää sama kuin se, joka kirjoittaa nämä rivit. Vai onko? Ketä minä yritän huijata? Onko tämän vastuun pakoilua? Ainoastaan, jos lähdetään ajatuksesta, että vahinko, jota ollaan tehty, on korjaamaton. Koska en ole murhaaja enkä keskitysleirin komendantti, minun on ehkä silti helpompaa luottaa anteeksiantoon: muiden anteeksiantoon minulle, omaan anteeksiantoon itselleni. Toivottavasti tämä ei kuulosta itsetyytyväiseltä.
No niin, naurakaa nyt ivallisesti kaikelle, mitä olen tähän kirjoittanut.
22.8. 2007
Taistelu on. Suussa metallin ja veren maku, sillä nyt ei syödä tuulihattuja eikä siemailla puolikuivaa valkoviiniä. Ulkona syrjäytettyjen armeijat, jotka ulvovat, kähisevät ja örisevät liittymään joukkoihinsa.
Ei! Minä en luovu taistelusta, vaikka se johtaisikin minun kuolemaani, mutta mieluummin kuolen pystyssä päin kuin katuojassa röhnöttäen. Pitäen tiukasti kiinni ihmisarvoni viimeisistä rippeistä.
Ei! Arska ja Reiska, minä en kuulu teidän joukkoonne, vaikken insinöörieverstinä nostakaan optioita maisemakonttorissani golf-puttauksia harjoitellen enkä asu Westendissä ja lomaile veroparatiiseissa. Minun olemiseni ei ole hienostorouvien sietämätöntä keveyttä, vaan se on jääkylmää mustaa terästä ja asemetallia. Harrastaessanne postmodernia ironiaanne ja muotilehtiä selaillessanne ihmisiä kuolee nälkään, heitä ammutaan ja räjäytetään palasiksi ja tosiuskovaiset imevät sirpaleiden peittämiltä kaduilta verta ja lihanpalasia puhtaisiin liinoihinsa, sillä kukaan ei pääse paratiisiin ennen kuin tämän maalliset jäännökset on tarkkaan koottu yhteen hautaamista varten.
Ei! Arska ja Reiska, juominen on sumentanut järkenne, mutta minä en tahdo laillanne paeta. Ja viikonloppuiltaisin ylistressaantuneet hoitajat paikkailevat teitä levottomilla tapaturmaklinikoilla, ompelevat ja kursivat kokoon, vaikka tietävät tekevänsä turhaa työtä. Ja ehkä teidän matkanne päättyykin jonain pimeänä talviyönä lumihankeen paleltuneena, mutta uudet arskat ja reiskat istuvat jo tarkkailuluokkien pulpeteissa toisiaan pyyhekumeilla pommittaen ja hevibändien logoja puuhun kaivertaen.
Ei! Yhteiskunta ei antanut teille mitään toivoa tai mahdollisuuksia, te olitte tuhoon tuomittuja jo alusta alkaen, mutta minä en usko toivoon vaan taisteluun, ja se on minun ainoa todellisuuteni. Olemiseni on kovaa, ankaraa ja selkeää yhteiskunnassa, jossa raha on tappanut ihanteet ja jossa kaikenlainen tajunnan turruttaminen on ylin päämäärä ja tavoite. Duunari kuoli sukupuuttoon, kun viimeinenkin tehdas muutettiin Kiinaan, ja niille, jotka selvisivät, elämästä tuli yhtä jatkuvaa bigbrotheria 24 tuntia vuorokaudessa. Tässä silikonista, paperinukeista ja hiusgeelistä tehdyssä irvikuvatodellisuudessa minä olen näkymätön, mutta näkymättömyys on minun aseeni. Taisteluni kannattaa ja on voittoisaa, sillä viholliseni eivät edes tiedä, että olen olemassa; he eivät voi lukita tähtäimiään minuun, eivät ottaa minua sotavangiksi ja propagandansa välineeksi, eivätkä teloittaa näytösoikeudenkäynnin päätteeksi. Koska, kun ei ole milloinkaan ollut olemassakaan, ei voi milloinkaan kuollakaan.
23.8. 2007
Egon loputtomat permutaatiot. Teetkö sinä asioita vain tapahtuvatko vain asiat sinulle? Oletko tietoinen subjekti vaiko vain tahdoton objekti? Kesän loppua odotellen, jotta päästäisiin vakaampaa tahtotilaa kohti. Pois t-paidoista, shortseista, väliaikaisuudesta ja päättämättömyydestä kohti jotain totista, vakavaa ja pysyvää. Sillä liika keveys tekee taistelijasubjektin levottomaksi, se ei ole hyväksi hänelle. Hänelle paikallaan pysyminen ja hiljaisuus, tai ainakin näiden tilojen jatkuminen pitkään, merkitsevät kuoleman uhkaa. Pitkään jatkuva onnen tila pelottaa häntä. Juhlissa hän ei milloinkaan voi olla vapautuneesti, koska hän tietää, että niiden jatkuminen pitkään on vain tekosyy joidenkin ihmisten itsetuhoiselle käyttäytymiselle.
Hän kyllä tietää, että jossain vaiheessa liika huolehtiminen tekee hänestä välinpitämättömän ja turran huolelle. Hänen aistinsa eivät ole enää valppaaat, koska hän on kuluttanut voimansa loppuun. Pitäisi koko ajan osata olla puoliksi valpas, puoliksi rentoutunut? Hänen pitäisi sekä osata ottaa vastuu että antaa asioiden kulkea omalla painollaan. Hänen pitäisi ottaa sekä taakka kannettavakseen että vapautua siitä. Nähdä sekä ihmisissä oleva hyvä että näiden tuhoavat voimat.
Taistelijasubjekti muistaa, kuinka vanhoillislestadiolaiset sanovat ei-uskovia "suruttomiksi". No, hän on ei-uskova, mutta voiko hän hyvällä omallatunnolla kutsua itseään "suruttomaksi"? Pikemminkin hänen oma surunsa on useasti tehnyt hänet toimintakyvyttömäsksi. Ei pidä olla suruton eikä surullinen, vaan on mentävä molempien tuolle puolen ja toimittava, sillä toiminta on oma oikeutuksensa; ainoita asioita joista taistelijasubjekti voi olla varma. Kun hän toimii, hän on silkkaa puhdasta olemassaoloa eivätkä henkilöhistoria tai henkilöpsykologia ole enää hänen taakkojaan. Silloin hän on puhdas ja vapaa.
*****
Köyhän on jatkuvasti oltava taistelija, muuten hän tuhoutuu. Hänen on jatkuvasti taisteltava halveksuntaa vastaan, jota parempiosaiset tuntevat häntä kohtaan. Yhteiskuntarauhaa ei ole. Vastakkainasettelun aika ei ole ohi. On vain ikuinen sota rikkaiden ja köyhien välillä. Rikkaat ovat luontaisesti vahvemmilla, sillä heidän on valta ja voima, eikä köyhä saa milloinkaan tätä unohtaa, ei antaa valppautensa herpaantua hetkeksikään. Hänen aseensa on epätoivo, joka antaa hänelle voimaa, sekä nälkä: täydellä vatsalla on helpompi sortua mukavuudenhaluun, joka herpaannuttaa aistit.
Vain äärimmilleen keskittymällä hän voi rakentaa itselleen henkisen itsepuolustuksen, läpitunkemattoman henkisen suojamuurin. Hän oppii haistamaan vaaran, tuntee sen vaistollaan kuin eläin, kiinnittää huomionsa kaikkiin ilmassa oleviin merkkeihin, osaa suojautua ja välttää vaaran paikkoja. Hän näkee ja kuulee kaiken, osaa ennakoida ihmisten reaktiot, ja tietää, millainen mahdollinen vaikutus hänen teoillaan ja sanoillaan on ihmisiin: näkee tilanteen tarkasti ennen kuin sitä on tapahtunutkaan. Hän ei antaudu heikkouksiensa, halujensa, himojensa tai oikkujensa armoille, vaikka tunteekin ne läpikotaisin pohdiskellen niitä jatkuvasti, jotta osaisi täydellisesti ymmärtää itseään ja osaisi varautua myös omiin heikkoihin hetkiinsä. Sillä henkilökohtaiset heikkoudet ovat se Troijan hevonen, jota vihollinen osaa ovelasti ja häikäilemämättömästi käyttää hyväkseen tunkeutuakseen taistelijan puolustusten sisäpuolelle. Heikkouksiensa tunnustaminen ja myöntäminen ei ole häpeä, mutta se on, että kieltää ne ja elää valheessa ja itsepetoksessa, kunnes heikkoudet ovat kovertaneet koko sielun kuin mato omenan.
*****
Taistelijallemme kaupungin kadut ovat erämaata, jonka yksinäisyyttä korostaa vastaantulijoiden loputtomasti vellova nimetön meri, joiden välinpitämättömät, väsyneet, vihaiset, omien huoliensa painamat tai ohimenevissä, katoavissa iloissaan paistavat kasvot eivät anna hänelle muuta kuin sanattoman käskyn jatkaa kiireesti matkaa. Täällä ystävät ovat harvassa, kaikki ystävyyssuhteet hauraita, jatkuvasti vaarassa olevia ja monesti vain nopeasti katoavia. Iltaisin hän kuuntelee erämaan kanjoneissa, kivitalojen järkälemäisissä seinissä katujen labyrinteista kaikuvia humalaisten huutoja, kun yö erottaa miehestä eläimen ja alkoholi tekee päivisin sivistyneestä, passiivisesta ja välinpitämättömästä kaupunkilaisesta primitiivisen villin. Tämän erämaan yksinäisyys on massiivista ja voisi musertaa tavallisen ihmisen, mutta ei taistelijaa, joka on tottunut elämään yksinäisyys alituisena kumppaninaan. Vai onko hän murtunut jo? Ehkä "taistelijamme" todellisuudessa onkin vain pelkkä mielipuoli, joka on rakentanut itselleen tämän tarinan, oman myytin, joka pitää hänen hauraan tajuntansa koossa. Oli miten oli, onko hänellä muutakaan vaihtoehtoa?
27.8. 2007
Työnnät minut seinää vasten ja tivaat minulta, miksi olen tällainen kuin olen. Työllä, tuskalla ja vaivalla rakentamani suojakuori ärsyttää sinua. Pidät minua ylimielisenä. Pidät minua sulkeutuneena. Pidät minua ihme tyyppinä. Et tajua sitä, että minä olen nähnyt olemassaolon kauhun jo hyvin kauan sitten ja se ihmiskuori, jonka sinä näet nyt silmiesi edessä, on vain reaktiota tähän kauhuun. Ihmiskuori: ujo, estoinen, pelokas. Tällä olemassaolon kauhulla on nuoren naisen kasvot, ja jokainen kohtaamani nuori nainen -- varsinkin jos tämä herättää minussa henkilökohtaista viehätystä -- muistuttaa minua tästä kauhusta. Se muistuttaa minua alapuolellani aukeavasta pohjattomasta kuilusta, se muistuttaa minua omasta kykenemättömyydestäni, se muistuttaa minua omasta kuolemastani.
Mitä enemmän saan selville perheeni ja sukuni historiasta -- taaskin asioita, joita en voi paljastaa teille yksityiskohtaisemmin tässä -- sitä enemmän tulen vakuuttuneeksi siitä, mitä sanotaan isien (ja äitien myös) pahojen tekojen periytymisestä useampaan seuraavaan polveen. Minä olen tällainen siksi, mitä tapahtui joskus kauan ennen syntymääni 1940-luvulla -- tai ehkä vielä kauan aikaisemmin -- jossain hyvin kaukana, ja mistä edelliset polvet ovat kantaneet jo totuuden mukanaan hautaansa.
Se, mitä olen saanut itse kuulla, on vain joukko hajanaisia muistikuvia, palapelin paloja; ja minun on otettava vielä huomioon, että kaikkea kuulemaani on saattanut enemmän tai vähemmän värittää kertojan henkilökohtainen katkeruus ja asioiden kaunistelu omaksi edukseen sekä niiden jonkin asteinen vääristely (ellei suoranainen valehtelu) katkeruuden kohdetta vastaan. Joten se, mitä minulla on nyt koossa, on pakostakin vain jonkinlainen likiarvo. Tarkalla faktuaalisella tasolla en voi siis todentaa paljon mitään, mutta ehkä kuitenkin jollakin tunnetasolla voin saada jonkinlaisen aavistuksen.
Toisaalta haluan tietää, koska sitä kautta ymmärrän paremmin itseäni; toisaalta taas: "Se mikä tietoa lisää, se tuskaa lisää". Eli ei olisi niinkään väliksi tietää, mutta meissä kaikissahan asuu se utelias kissa ja Lootin vaimo. Haluamme nähdä veriseksi silpoutuneen ruumiin loppuiäksi jäävän trauman uhallakin. Tai sitten elää tietämättömyyden autuudessa.
Näin ollen: haluatko tosiaan nähdä, mitä suojakuoreni alla on kätkettynä? Ehkä siellä on myrkkyhämähäkkejä, ehkä sieltä purskahtaa silmillesi syövyttävää happoa, ja olet toivova, ettet olisi koskaan alkanut kaivella asioita. Tai ehkä siellä ei ole yhtään mitään, much ado about nothing.
Yritän tosissaan olla hyvä ihminen tai ainakin kasvaa sellaiseksi, mutta joskus tuntuu, että olen vain jonkinlainen sätkynukke, jota menneisyys liikuttelee mielensä mukaan. Että on kuin minuun olisi rakennettu ennen syntymääni jonkinlainen itsetuhomekanismi, joka on laitettu käymään hyvin kauan sitten. Taistelijana yritän katkaista sytytyslangan, mutta minussa on myös heikko ja passiivinen ihminen, joka ei pääse irti näistä determinismin langoista. Vapauta minut itsestäni.
29.8. 2007
Octopus Omenainen kulki kerran maantietä seks-sikspäk-ististen ajatustensa kera. Hänen kaljua päälakeaan peitti suuri finni; itse asiassa niin suuri, että näytti siltä kuin hänen päälakensa olisi ollut yksi suuri tissi nänneineen. Tohtori Oligarkius Oleokrotti oli sitä mieltä, ettei finniä pitäisi puhkaista. Muuten oli tarjolla vaara, että Octopus Omenaisen aivot valuisivat ulos finnistä tulevan visvan mukana: finni kuivuisi ja katoaisi kyllä itsestään ajan myötä. Octopus Omenainen oli odottanut tätä nyt 27 vuotta. Finnin peitoksi hän oli ostanut tyylikkään knallihatun.
Octopus Omenaista tuli maantiellä vastaan neiti Amalia Armas Kippuravarvas. Tällä oli päässään suuri lierihattu -- aikanaan Pariisin viimeistä muotia -- johon pääskyset olivat tehneet pesän. Kaulassaan neidillä oli käkikello. Neiti Amalia Armas Kippuravarpaan oli oltava tarkkana, ettei hän kallistaisi päätään liikaa oikealle tai vasemmalle, etteivät munat putoaisi pesästä. Käkikello kertoi hänelle oikean ajan, mutta hänen oli oltava tarkkana, että kellon käki pysyisi poissa pääskysten pesästä. Siinäpä neiti Amalia Armas Kippuravarpaalle huolehdittavaa kerrakseen.
Octopus Omenainen huomasi neiti Amalia Armas Kippuravarpaan, mutta ei ottanut hattua päästä tervehtiäkseen, koska hän häpesi nännin näköistä finniään. "Siinäpä vasta epäkohtelias ihminen", neiti Amalia Armas Kippuravarvas ajatteli, mutta jatkoi matkaa virkkomatta sanaa hänkään. Itse hän ei voinut riisua omaa hattuaan kylvyssäkään, koska silloin olisi luonnon herkkä tasapaino järkkynyt ja pääskyset häiriintyneet. Neiti Amalia Armas Kippuravarpaalla olikin nyt hiuksissaan aktiivista yhdyskuntaelämää viettävä täifarmi. Lisäksi hänen sisuksissaan asusteli lapamato. jonka neiti Amalia Armas Kippuravarvas oli ristinyt Oskariksi erään sinnikkään nuorukaisen mukaan, joka oli turhaan yrittänyt piirittää neitiä tämän nuoruusvuosina.
Nyt lapamadon kaima oli itsekin matojen temmellyskenttänä Kihtikummun hautausmaalla ja vieläpä väärässä haudassa, koska hautaustoimisto oli sotkenut arkkujen omistajat keskenään. Lisäksi saatananpalvojat kävivät kyseisellä hautausmaalla kaatamassa hautakivet vähintään kaksi kertaa vuodessa, ja edellisen kerran jälkeen kukaan ei ollut vaivautunut nostamaan takaisin pystyyn sitä kiveä, jonka alla Oskari lepäsi. Oskarin olisi ollut parempi testamentata ruumiinsa lääketieteelle.
*****
Kikka Kakka työskenteli valintamyymälän kassalla ja näki öisin unta irtoripsistä, rakennekynsistä ja helmiäisen värisestä huulipunasta. Työtehokkuuden lisäämiseksi valintamyymäläketjun johto oli määrännyt, että kassatyöntekijät eivät saisi poistua paikaltaan kahvitauolle tai edes vessaan. Ruokatunteja ei tietenkään ollut. Niinpä heidän oli käytettävä vaippoja, joihin tekivät tarpeensa, ja monimutkainen tuuletus- ja hajustejärjestelmä piti löyhkät poissa asiakkaiden sieraimista.
Sairaaloista tuttu tippa oli kiinnitetty jokaisen kassalla istuvan työntekijän käsivarteen pumpaten jatkuvasti ravintoliuosta, jossa oli muun muassa tarkkaan mitatut annokset kofeiinia, amfetamiinia ja Prozacia, jotka pitivät työntekijän pirteänä ja hyväntuulisena koko tämän 12-tuntisen työvuoron ajan. Tämä järjestely myös takasi sen, ettei kassatyöntekijöiden parissa ollut ylipaino-ongelmia, mikä liikkeenjohdon mielestä oli imagollisesti äärimmäisen tärkeää. Psyykenlääkkeiden jatkuva pumppaaminen työntekijöihin takasi niin ikään sen, että he pysyivät tyytyväisinä paitsi työolosuhteisiin, myös työstä saamaansa minimipalkkaan.
Valintamyymäläketjun henkilökunnan parissa ei tunnettu sellaista kuin järjestäytyminen ammattiyhdistyksiin, joten sellainen kaukaisesta historiasta tuttu, ikävältä kalskahtava käsite kuin "työtaistelu" oli täysin pois suljettu ajatuskin. Liikkeenjohdon avainhenkilöt nostivat vuosittain aina lihavampia optioita kannustuksekseen ja Cayman-saarilla pidettävissä suunnittelupalavereissaan pohtivat, miten kustannustehokkuutta voitaisiin yhä lisätä.
Kikka Kakka kuoli 29-vuotiaana sydänkohtaukseen ja pitkälliseen aliravitsemukseen. Hänet tuhkattiin ongelmajätelaitoksessa, koska ympäristömääräykset estivät hänen hautaamisensa tavalliseen hautausmaahan, sillä hänen kehossaan olevilla kemikaalimäärillä olisi ollut haitallinen vaikutus joutuessaan pohjaveteen. Samaan aikaan hallitus päätti, että maamme pitämiseksi mukana kansainvälisessä kilpailussa halpatyövoimamaiden kanssa jo alle kouluikäiset pitäisi saada työelämän piiriin korvaamaan monilla aloilla ikääntyvää työvoimaa. Kikka Kakan paikan valintamyymälän kassalla korvasi tämän kuusivuotias serkkutyttö Kukka, joka joutui ottamaan työn, koska muutoin valtio ei olisi maksanut tästä enää nyt vastikkeelliseksi muuttunutta lapsilisää.
2.9. 2007
Makaan yöllä sängyssä kuin halvautuneena. Olen alasti ja ulkoa kajastava säännöllisesti välkkyvä neonvalo nuolee minua. Minareetin tornissa välkkyvä punainen valo ohjaa partiohelikoptereita, joita silloin tällöin säksättää ympäriinsä musteenvärisellä yötaivaalla. Näen skorpionien vaeltavan alastomalla ruumiillani kuin ne marssisivat aavikon tasangolla. Tuijotan kauhun vallassa tappavia myrkkypistimiä niiden hännissä, mutta olen jähmettynyt kiveksi, en pysty liikauttamaan sormenpäätänikään. Ja kenties parempi niin, etten hermostuta niitä. Skorpioneja on ehkä tusina, enemmänkin, ja niiden vaelluksessa on jotain surumielistä. Ne etsivät jotakin, ehkä tämä on jonkinlainen skorpionien pyhiinvaellus. Kohti skorpionien jumalaa tai sitten kaikkien skorpionien emoa, niiden kuningatarta. Kauhustani huolimatta pystyn ajattelemaan yllättävän selkeästi; on kuin mieli pystyisi liikkumaan vapaammin, kun ruumis on täydellisen halvaantuneisuuden tilassa. Tajuan, että olen ollut koko ikäni skorpionien ympäröimä, että suhteeni niihin on ristiriitainen. Ne ovat suojelleet ja auttaneet minua, jopa hoivanneet minua, sillä minähän olen skorpionin poika, mutta ne eivät milloinkaan pääse eroon myrkkypiikistään ja niillä on taipumus joskus pistää jopa itseään.
Tähän siis olen tullut tarinoideni kanssa. Ei kirjallista arvoa, ei taiteellista merkitystä. Miksi vaivata kustantajia, kun hylkäyspäätös tulisi kuitenkin liki automaattisesti paluupostissa kuten tuhansille muille epätoivoisille kirjailijanaluille? Olen vuosia ajatellut ääneen paperille ajatuksia, jotka olisi ollut parempi pitää omana tietonaan. Epätoivoisia, jopa patologisia purskahduksia aggressiota ja kiimaa tirkistelynhaluisille, eikä massaviihteen ja neurologisten häiriöiden tuhoama olematon keskittymiskykyni ole edes sallinut minun kirjoittaa suurinta osaa juttujani loppuun tai yrittää viimeistellä niitä joksikin järkeväksi kokonaisuudeksi, vaan ne ovat olleet nopeasti itseensä kyllästyneitä fragmentteja, yhtä sirpaloituneita kuin kahdennenkymmenennenensimmäisen vuosisadan skitsoidimiehen tajuntanikin.
Mistä kaikki tuo viha tulee? Kerran päivässä jokin asia tai ihmiset saavat minut näkemään punaista ja tekemään verisen tapon mielessäni. Sitten se menee ohi yhtä nopeasti kuin tulikin, ja pohdin, miksi minulla oikein tällaisia ajatuksia; miksen voi löytää mielenrauhaa. Tuskallista itsetutkiskelua, joka ei kuitenkaan johda mihinkään. Tyylikameleontti, joka innostuu viideksitoista minuutiksi mistä tahansa kirjailijasta, aatteesta, muotivillityksestä, fantasiasta, kimaltelevasta trendijutusta tai oikusta kunnes hylkää sen yhtä äkkiä kuin liekki leimahtikin.
Takavuosina olin toisinaan todella epätoivoinen, mikä oli polttoainetta monille näistä jutuista. Perusahdistus on vieläkin jäljellä -- se on siellä heti, kun herään aamulla: jokainen postiluukun kolahdus tai puhelimen pirinä hermostuttaa minua. Kuka on nyt joutunut sairaalaan tai kuollut; mitä työvoimaviranomaiset tai mikä tahansa instanssi on keksinyt nyt pääni menoksi. Ja niin edelleen. Sitä kai voi kutsua neuroosiksi tai perusturvallisuuden tunteen puutteeksi. Koetan rakentaa jonkinlaista psyykkistä suojapanssaria suojakseni, kutsun suojelusenkeliä avukseni: ei, mitään pahaa ei saa tapahtua Harrille! Ymmärrättekö nyt, miksi minun on pakko olla taistelija? Sillä minulle elämä on jatkuvaa sotaa. Naurakaa vain pateettisuudelleni, mutta ehkä teillä on enemmän vaihtoehtoja, kivat ja tasapainoiset vanhemmat, onnellinen, turvallinen lapsuus ja kasvuympäristö, paljon hyviä ystäviä, loppututkinto, rakastava elämänkumppani, taattu työpaikka ja toimeentulo. No niin, nyyh nyyh taas. Skorpionit kiipeävät suuhuni, mutta huomaan pystyväni järsimään niitä ja nielemään ne kurkustani alas ilman, että minulle sattuu minkäänlaista vahinkoa. Kun viimeinenkin on syöty, huomaan jälleen pystyväni liikuttamaan jäseniäni. Ehkä skorpionit suojelevat minua jopa itseltään. Huomenna on taas uusi päivä.
3.9. 2007
Hän pysyy vahvana pilkkaajistaan huolimatta. Hän tietää heidän olevan sovinnaisten käsitystensä ja ennakkoluulojensa vankeja. Jokainen päivä on hänelle taistelua, jonka hän ottaa vastaan hymyssä suin.
Tänään on hänen uudelleensyntymäpäivänsä kuten on jokainen päivä hänen elämänsä loppuun asti. Hän näkee kaikkialla ympärillään epätoivoa ja ihmisiä, jotka ovat luovuttaneet, mutta se vain lisää hänen omaa päättäväisyyttään. Tämä yhteiskunta voi ojentaa hänelle vain armopaloja, ja hän pohtii jatkuvasti, kuinka kauan ne oikein mahtavat vielä riittää ennen kuin hänen on hengissä pysyäkseen alettava pitää orjan kahletta. Tai sitten vain lakattava olemasta. Ja jälkimmäisestä vaihtoehdosta hän kieltäytyy, sillä hän ei aio kävellä hautaan vapaaehtoisesti. Hänen olemassaolonsa on oltava tästä lähtien lujaa, selkeätä ja moitteetonta.
Hänen on opittava säilyttämään mielenrauha kaaoksen keskelläkin, sillä maailmalla ei ole hänelle ehkä muuta tarjottavaa kuin sekasortoa.
On niin, että monet ihmiset eivät pysty muuttumaan ennen kuin heidän on yksinkertaisesti pakko. Muutosta estävät tavallisesti pelko, mukavuudenhalu ja liiallinen piintyminen vanhoihin tapoihin ja tottumuksiin. Markkinatalouden armottomassa ja raa'assa maailmassa moni huomaa, että muutoksesta on tullut jatkuvaa, eikä se useasti ole parempaan suuntaan. Valitseeko hän vastarinnan vai sopeutumisen, vaaran tuhoutua vaiko vaaran alistua? Hänen on punnittava vastausta äärimmäisen tarkkaan eikä se missään tapauksessa ole oleva helppo. Näyttää siltä, että hänen itsensä on muututtava joka tapauksessa -- mutta kenen ehdoilla?
Hänen on nähtävä nyt asiat kirkkaasti ja selkeästi eikä hänellä ole virheisiin enää varaa. Nyt hänen on seurattava omaa sisäistä totuuttaan ja se on kaikkein vaikeinta ja raskainta, sillä hänen tilanteessaan ei kenelläkään muulla ole antaa valmiita vastauksia. Tämä on hänen yksinäisyytensä ja erityislaatuisuutensa tie: ei kilpailu muihin, vaan häneen itseensä nähden.
Tästä lähtien aina, kun hän tuntee itsensä masentuneeksi tai alakuloiseksi, hänen on opittava menemään egonsa ulkopuolelle, ja tämä on todellakin helpommin sanottu kuin tehty. Kun on koko ikänsä oppinut samaistumaan egoonsa, on vaikea nähdä, että mitään voisi olla sen ulkopuolella. Vaan tässä on nyt kaikkein suurin paradoksi: säilyttääkseen egonsa hänen on opittava hylkäämään se. Tämä on jopa taistelijana olemisen perusedellytys: ei uhoaminen, uhkuminen ja puhkuminen, vaan jokin, joka on kaikkien noiden täydellinen vastakohta.
Harri Teikan nettipäiväkirja 3
Copyright © 2007 Harri Teikka
[Harri Teikka Resurrection Library]