Harri Teikka: Harri Teikan nettipäiväkirja
Su 1. huhtikuuta
Rakas päiväkirja,
kirjoitan sinulle nyt ensimmäistä kertaa. Tarkoitukseni on kirjata tuntojani miehenä ja ihmisenä, avata sieluni syvimmät syöverit ja kenties karauttaa runoratsuni kiihkeään laukkaan Elysian niityille ja Olympon jumalien pariin Pallas Athenan ja metsän nymfien innoittamana.
Ma 2. huhtikuuta
Kävin paskalla. Vedin käteen.
Ti 3. huhtikuuta
Vedin käteen. Kävin paskalla.
Ke 4. huhtikuuta
Ahdistaa. Itkettää. Sillä yhdellä hyvännäköisellä kimulilla, jota näen yliopistolla, onkin poikaystävä. Miksi tämä elämä on aina niin saatanan paskaa? Menen kaljalle Joren, Peran, Maran, Maken ja Kaken kanssa. Illan lopuksi Kake putoaa alas baarituolilta. Menemme jatkoille yhteen keskustakämppään, mutta käy ilmi, että paikassa onkin homobileet. Parikymmentä homoa on riisunut housunsa pois, rasvaa elimiään ja anuksiaan vaseliinilla, ja kuten vanhassa lastenlaulussa, jossa Afrikassa marakatit kerran telefoonin keksivät - jossa kärsä pannaan toiseen korvaan - muodostavat ihmisjunan ja tanssivat housutonta letkajenkkaa ympäri asuntoa. Se häviää, jolta ruiskahtaa ensimmäisenä. Viiksimiehet pyytävät minua mukaan hiilivaunuksi, mutta katson parhaaksi poistua paikalta vähin äänin. Kake jää, koska hän on sammunut sohvalle. Ovesta hiipiessäni näen vielä, kuinka nahkahousumiehet katselevat Kakea kiimainen ilme silmissään, kun hän maata röhnöttää sammuneena sohvalla suu auki.
To 5. huhtikuuta
Itkettää. Ahdistaa. Vedin käteen. Kävin paskalla. Kakelta tulee tekstari, jossa hän kertoo aikovansa mennä Amsterdamissa naimisiin yhden Jörgenin kanssa, jonka oli tavannut eilisillä jatkoilla. Televisiosta ei tule taaskaan mitään.
Pe 6. huhtikuuta
Maailma kaatuu yöllä. Eksistentialistinen perusahdistukseni miehenä ja ihmisenä ei jätä rauhaan. Seinät sulkevat minut sisäänsä ja varjot tanssivat seinillä. Aion tehdä itsemurhan. Etsin kylpyhuoneen kaapista partakoneenteriä viiltääkseni ranteeni auki, mutta eihän minulla ole sellaisia, koska käytän sähköparranajokonetta. Olen aivan yksin maailmassa eikä kukaan ymmärrä minun tuskaani. Minä olen lukenut Sartrea, kyllä minä tiedän nämä jutut. Televisiosta ei tule taaskaan mitään.
La 7. huhtikuuta
Ahdistaa. Itkettää. Olen niin yksin ja rikki. Sillä yhdellä hyvännäköisellä kimulilla, jota näen Yo-talolla, onkin poikaystävä. Miksi kukaan ei rakasta minua? Näinkö meille täällä aina käy käy käy, rakkautta hukkaan heitetään. Olenko minä niin tyhmä ja ruma, ettei kukaan tyttö voi olla kiinnostunut minusta? Syön lasagnea ja Mövenpick-jäätelöä lohdutusruoaksi. Televisiosta ei tule taaskaan mitään.
Su 8. huhtikuuta
Vietän päivän sängyssä piereskelemällä ja haistelemalla omaa pieruani peiton alla. Miten pieruja onkin niin eri hajuisia? On makeaa ja hapanimelää jogurttipierua, on maksamakkarapierua, on keitetyn kaalin hajuista pierua. Myös texmex-ruoasta tulee oman hajuisensa pierut. Vedän käteen.
Ma 9. huhtikuuta
Linnut, viekää minut pois etelään tämän kaupungin harmaan taivaan ja betoniseinien alta. Ihmiset ovat tyhjiä kuoria yhteiskunnan oravanpyörässä. Naamiot heitetään pois elämän näytelmässä, kun herätään karuun yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Elämän pyörteet vetävät meidät syövereihinsä, ja jää vain puhdas tunne: ajaton, puhdas, vitivalkoinen kuin vasta satanut lumi. Me taiteilijat (sillä sellainen minä olen, vaikka sitä ei kukaan tunnusta) koemme elämän syvemmin ja puhuttelevammin kuin keskivertokansalaiset. Se hurmos, joka valtaa meidät keskellä arjen aherrusta ja arkisia askareita, on kuin suoraan runoilijan kynästä, Hellaakosken tai Sarkian tasoa. Elämä, ota minut valtaasi, vie minut vuorten huipulle ja valtamerten syvyyksiin! Kirjoitti Harri Teikka Herran Vuonna 2001, Vapahtajamme muistorikkaan ylösnousemusjuhlan alla.
Ti 10. huhtikuuta
Tukahdutettu seksuaalisuuteni on syynä moniin perusvaikeuksiini. Yhteiskunta, koulu, kasvatus opettavat meitä kontrolloimaan itseämme ja todellinen ihminen tukahtuu alle. Terveen orgasmin puute johtaa repressioon, syömähäiriöihin ja itsetuhoon. Minä tahdon levittää tähän yhteiskuntaan vapauden ja suvaitsevaisuuden ilmapiiriä. Se energia, jonka ihminen saa ruohoa haistelemalla tai vaikkapa yksinkertaisesti puita halailemalla, on vertaansa vailla. Kaikki reippailemaan luontoon, haistelemaan havumetsän tuoksua!
Ke 11. huhtikuuta
Vietän päivän mielen ja ruumiin puhdistusharjoituksissa. Joogaan, meditoin ja harrastan feng shuita, pohdiskelen Taon ihmeellisiä ulottuvuuksia. I Ching kertoo minulle, että suuren veden ylittäminen kannattaa nyt. Tämän innoittamana lähden kirjastoon ja lainaan kirjan zeniläistä elämänviisautta. Kotimatkalla kohtaan vanhan ystäväni Joonia-Sakarin ja poikkeamme oluelle keskustelemaan boddhisattvoista ja reinkarnaatioista. Juon liikaa ja heti kotiin tultuani oksennan.
To 12. huhtikuuta
On kiirastorstai, ja kuin Jeesus, myös minä olen ristiinnaulittu. Koko maailman tuska on kaadettu minun päälleni kuin ylitsevuotavaan maljaan. "Huhtikuu on kuukausista julmin", kuten kuuluisa runoilija T.S. Elliot kirjoittaa. Kaiho ja tuska repii meidät rikki. Ihminen kyselee ja kyselee, mutta ei saa vastausta perusongelmaansa: "Kuka minä olen?", "Mistä minä tulen?", "Mikä on minun paikkani maan päällä?", "Minne minä menen?", "Onko minua oikeasti?". Tämä pähkinä jää meille purtavaksi, ja se onkin raskas taakka, joka ei hevin vierähdä pois sydämeltämme ja mielistämme nakertamasta ja pohtimista ja päänvaivaa aiheuttamasta. Turtana mietinnästä ja pohdiskelusta painamme päämme alas katsoessamme kaikkeuden pysähtymättömiin syvyyksiin. Huomispäivä tulee aina eilisen mentyä mailleen, ja aurinko nousee ja laskee väsymättömällä energialla, mutta miten on sielumme laita? Jääkö se avuttomana kiertämään totuuden kiertorataa, yksinäisenä ja hyljättynä, vai onko sittenkin valoa kajottamassa tunnelin päässä? Että on ihminen, on sielu, on minä, se on totta. Nämä ajatukset mielessämme suljemme elämän kirjan takanamme ja katsomme toiveikkaina kulman tuolla puolen siintävään tulevaisuuteen.
Pe 13. huhtikuuta
Koko kaikkeus ylistää Luomakunnan Herraa, joka on noussut ylös taivaisiin tänään temppelin esiripun revetessä tässä jumalaisessa näytelmässä, jonka Dantte kirjoitti meille kuolemattoman hurmoksen innoittamana. Ah ja voi! Vedän käteen. Käyn paskalla. Vitun pääsiäinen, tv:stä ei tule mitään. Ahdistaa ja vituttaa. Kierränkö loputtomasti tätä ympyrää kuin kissa kuumaa puuroa? Olenko minä tosiaan niin huono ihminen? Päätän lähteä katsomaan huoria baariin; toivottavasti siellä on paljon vaaleaverikköjä, joilla on ajellut pillunkarvat. Siellä yksi odottaakin pikku pikku nahkaisessa minihameessa ja valtaisat hinkit baaritiskiin nojaten. Päätän tehdä lähempää tuttavuutta. Blondi äsähtää: "Painu vittuun, hyypiö, mun poikaystävä tulee kohta ja niittaa sut". Kävelen häntä koipien välissä kotiin. Itkettää.
La 14. huhtikuuta
Pitäisikö ryhtyä homoksi, kun ei saa naista? Ei vittu, ajattelen sitten, ei jumalauta. Persettäni alkaa jomottaa pelkästä ajatuksestakin, kuvottaa. Ei helvetti, maailma on täynnä naisia, sen kun vain poimit yhden, ei se ole vaikeaa. Päätän tehdä itsemurhan. Asuntoni katosta ei kuitenkaan löydy sopivaa paikkaa, johon kiinnittää köyttä, ja mistä niitä köysiä saa muutenkaan ostettua, rautakaupasta? "Antakaa minulle kymmenen metriä köyttä, aion tehdä itsemurhan." "Vai niin, herra on hyvä vain, ja saako herralle olla muuta?" Sen sijaan katson paremmaksi vetää käteen vanhoja Kalleja selaillen. Nukun pari tuntia, sitten lähden ulos kävelemään. Sillä yhdellä hyvännäköisellä kimulilla, joka tulee minua aina kadulla vastaan, onkin poikaystävä. Minua itkettää.
Su 15. huhtikuuta
Ahdistaa ja vituttaa. Kaluni on kipeä runkkaamisesta, joten minun on keksittävä muuta ajankulua. Sunnuntait ovat perseestä, mitään ei tapahdu. Päätän lähteä ulos kävelemään takatalven lumen peittämille kaduille. Sorinpuistossa näen, kuinka kaksi koiriaan ulkoiluttamaan tullutta vanhaapiikaa on pysähtynyt juttelemaan. Sillä aikaa koirat ovat pysähtyneet nuuhkimaan toisiaan, suuri musta snautseri ja pieni valkoinen villakoira. Sitten jotain tapahtuu, ja snautseri kiipeää pukille ja alkaa naida rynkyttää villakoiraa antaumuksella. Vasta nyt vanhatpiiat havahtuvat juoruilustaan, ja kiskovat kauhuissaan ja naamat punaisina koiria irti toisistaan kesken kiihkeän lemmenaktin.
Ma 16. huhtikuuta
Eikö tämä vitun pääsiäinen pääty koskaan? Voitte tunkea munanne ja mämminne perseisiinne. "JEESUS TULEE PIAN", julistetelineet huutavat kikkelitrance-bileiden ja pitkätukkabändien mainosten keskellä. Tulkoon vain, ajattelen, kunhan ei meille tule käymään. Jos taivas on täynnä uskovaisia, en halua pelastua ja päästä sinne.
Ti 17. huhtikuuta
Ahdistaa. Varjot kaatuvat päälleni. Minä olen niin helvetin rikki ja hajalla. Päätän tehdä itsemurhan. Avaan olohuoneen ikkunan ja kiipeän kirjoituspöydälle. Katson alas kadulle. Pudotusta on tarpeeksi paljon, että jos hyppään alas ja murskaudun asfalttiin, kaikki on ohi nopeammin kuin ehdin tajutakaan. Hyvällä onnella voin osua vielä johonkin alhaalla kulkevaan autoon, joka antaa minulle lopullisen armoniskun. Hykertelen tyytyväisenä, kun ajattelen hautajaisiani ja kaikkien itsesyytösten määrää, joka niin sanottujen ystävieni ja sekopäisen, kaunaisan, riitaisan ja katkeran perheeni osaksi tulee. Itsesääli Harri-raukkaa kohtaan kohoaa niin suureksi, että minuakin alkaa itkettää. Sitten minua alkaa huimata, kun katson alas kadulle, aivan kuin James Stewart Hitchcockin Vertigossa. Samassa huomaan saaneeni tekstiviestin Makelta. Jörgen oli livistänyt omille teilleen ja Kake oli löytänyt itsensä aamulla jostain lukaalista Tukholman Vanhassakaupungissa. Kake oli ilmeisesti saanut tyrmäystippoja illalla, sillä herätessään hänen päätään särki niin helvetisti. Lisäksi hänen tukkansa, munan- ja persekarvansa oli ajeltu pois, hänelle oli tungettu dildo perseeseen, ja ympärillä sängyllä oli kasa käytettyjä kortsuja. Kake odotteli nyt kauhun vallassa HIV-testin tuloksia. En osaa muuta kuin tuijottaa kännykän vihreää LED-näyttöä monttu auki.
Ke 18. huhtikuuta
Kävin paskalla, ja pöntöllä istuessani vedin käteen niin, että sperma ja uloste purskahtivat ulos yhtaikaa. Minä olen niin yksin, hajalla ja rikki. Eikö tämä tuska pääty milloinkaan? Syön lohdutusruoaksi tagliatelleja ja suklaa-nougatjäätelöä kinuskikastikkeella. Voikohan mielialalääkkeillä tehdä itsemurhan, edes yrittää? Sitten minut löydetään tajuttomana viime hetkellä ja kiidätetään sairaalaan vatsahuuhteluun, ja kaikki ne hyvännäköiset kimulit, jotka eivät edes vilkaisseetkaan minuun päin, jättävät idiootit poikaystävänsä ja saapuvat nyyhkimään sänkyni ääreen ja pöyhimään tyynyäni ja silittämään päätäni. Kimakka pieru herättää minut päiväunistani. Onkohan minulla laktoosi-intoleranssi? Vatsani ei ilmeisesti siedä maitotuotteita.
To 19. huhtikuuta
Aamurunkun aikana spermasuihku on yllättäen niin raju, että se lentää suoraan suuhuni. Ilmeisesti fantasiani eduskunnan ex-puhemiehestä korsetissa ja sukkanauhaliiveissä ratsastamassa kaluni päällä ja minua vitullaan lypsäen on niin raju, että kiihotun liikaa ajatuksesta. Olen oksentaa ja syöksyn vessaan housut kintuissa ja siemennesteviihneitä pitkin paljaita reisiäni roiskuen. Syljen vessanpönttöön varmasti varttitunnin ajan, sen jälkeen huuhtelen suuni vedellä, pesen hampaani ja kurlaan vielä suuvedellä, että saisin Sen maun pois suustani, mutta nyt silti tiedän, miltä Se maistuu, enkä tule koskaan unohtamaan sitä, vaikka kuinka haluaisin.
Pe 20. huhtikuuta
Olen kaljalla Dublinin Ovissa Joren, Peran, Maran ja Maken kanssa. Ymmärrettävistä syistä Kake ei ole paikalla, ja koko äijästä puhumista tietoisesti vältellään, vaikka juttu selvästi leijuu ilmassa jonkinlaisena kollektiivisena häpeänä. Hyviä muijia ei ole tänään paikalla, ainoastaan niitä tavallisia ikäloppuja viskinpolttamia horatsuja, joilla on naama kuin petolinnun perse. Olut kusettaa, ja minun on pakko käydä heittämässä kepillinen vessassa, minkä jälkeen koetan lypsää huolellisesti ulos viimeiset tipat ja vielä pyyhkiä terskanpään kuivaksi vessapaperilla, koska minulla on taipumusta virtsankarkailuun, mikä on yleensä vanhempien miesten vaiva. Joskus olen miettinyt, että se johtuu liiasta runkkaamisesta. Teini-iässä minua inhotti, että haisin aina kuselle, ennen kuin keksin paperisysteemin (päinvastoin kuin voisitte luulla, rakkaat lukijani, henkilökohtainen hygienia on ollut minulle aina hyvin tärkeää).
Pesen käteni ja olen astumassa ulos vessasta, kun vastaani tulee nuori tyyppi, joka tunnistaa minut: "Hei, ooksää muka se Harri Teikka?". Hän on humalassa, mutta vaikuttaa harmittomalta. Olen hieman hämmentynyt: "No... joo, kyllä olen..." Tästä tyyppi vasta innostuu: "Mä oon lukenu sun juttuja netistä, ja ne on vitun hyviä. 'Pejrkeleen jryssän pejrsettä pussaavat sivajrihomot!'. Jorma Ollila työntää WAP-kännykkää anaaliin!". Koetan hymyillä: "No, hyvä jos kelpaa". Sylki pärskyy, kun tyyppi pääsee vauhtin: "Mutta mää kyllä luulin, että sää olisit vähän erinäköinen. Tiäksää, semmonen kaksmetrinen röyhtäilevä, rasvainen äijä; kiilusilmäinen psykopaatti, jolla on mällitahroja housuissa, ja joka on sulattanu aivonsa hasalla, kossulla ja sienillä! Mutta säähän oot ihan tavallinen tyyppi; susta ei ikinä uskois, että sää oot kirjottanu ne jutut. Ei ikinä! Oikeesti siis!".
En tiedä, pitäisikö minun olla imarreltu tästä tunnustuksesta vai ei, joten koetan selitellä: "No, nehän on ihan herjaa vaan. Jostain syystä ihmiset ottaa ne aina liian tosissaan, vaikka ne on pelkkää vittuilua. Kirjallisuustieteessä opetettiin, ettei tekstiä ja kirjoittajaa pidä koskaan sekoittaa keskenään, koska tekijä on kuollut, ja tekstin syntymän pitää tapahtua tekijän kuoleman kustannuksella. No, okei, ihmiset pitää mua ihan oikeesti hulluna, mutta se ei haittaa mua, koska musta vielä hullumpia on ne, jotka ottaa ne jutut tosissaan! Emmä tiä, jotain alkeellista postmodernia ironiaa ehkä, leikittelyä lukijoiden odotuksilla ja ennakkoluuloilla ja toisaalta mun omalla osaamattomuudella kirjoittajana; jos ei oo mikään virtuoosi, niin miksei sitten lyödä hommaa kunnolla läskiksi saman tien, ja kirjoittaa niin hirveää paskaa kuin pystyy. No, terapiakirjoittamista varmasti: 'Pois kaikki saasta mun päästä', mutta so what. Mua ei kiinnosta oikeat, legitimoidut kirjallisuuspiirit tai niissä hyväksytyksi tuleminen, koska musta kaikki kuppikunta-ajattelu ja nää pienet hiekkalaatikot on ihan perseestä. Mutta emmä tiä: joskus ajattelee, että pitäiskö ihan oikeesti alkaa ottaa homma tosissaan, ja alkaa vakavasti kirjoittaa, eikä vaan herjalla niinku ny. Oonhan mä aina halunnu kirjottaa, ja se on ollu niitä juttuja, joista mä oon aina saanut parasta palautetta. Mutta... emmä tiä".
En tiedä, onko tyyppi kuunnellut sanaakaan vuodatuksestani, sillä hän tarttuu minua olkapäästä: "Äijähän on tosi guru! Star Wars! Harri! Harri! Harri!". Koetan hymyillä ja läpäytän tyyppiä ystävällisesti takaisin olkapäälle, toivotan hyvää illanjatkoa ja palaan takaisin pöytään. Jostakin syystä minulle tulee mieleen John Lennon ja Mark Chapman: "Mr. Lennon...?".
La 21. huhtikuuta
Tunnen oloni helpottuneeksi lauantaiaamuna. Minulla ei ole enää kannettavanani Harri Teikkana olemisen taakkaa eikä minun tarvitse täyttää kenenkään odotuksia tai vahvistaa kenenkään ennakkoluuloja. Ihmiset hakekoot halvat huvinsa jostakin muualta. Ehkä he kaipaavat jonkinlaista sijaiskärsijää: tuo tyyppi on niin hullu ja mielipuoli, että minä voin puolestani tuntea oloni normaaliksi. Siinä on samanlaista morbidia viehätystä kuin auto-onnettomuuden seuraamisessa. Traagiset taiteilijat ovat aina viehättäneet ihmisiä. He haluavat nähdä, kuinka jollekulle käy huonosti, koska se vahvistaa tunnetta heidän omasta normaaliudestaan [sic] ja siitä, ettei heidän omassa elämässään ole sittenkään mitään vialla. Yhteisö tarvitsee pysyäkseen yllä narreja ja ilveilijöitä tai pahoja poikia: niitä, joihin projisoida oma pimeä puolensa ja ne asiat, joita ei itsessään halua hyväksyä. Minä en ole Harri Teikka.
Copyright © 2001 Harri Teikka
[Harri Teikka Resurrection Library]