Radikalismia? Yliopistossa? Älä naurata!Juri Nummelin, Satakunnan Työ, 8. lokakuuta 1996
(ilmestynyt tästä versiosta hieman lyhennettynä)
Kun Satakunnan Työ tilasi minulta jutun siitä, onko yliopistossa enää 1990-luvulla radikalismia, minua provosoitiin. Minulle siteerattiin Erno Paasilinnaa, intellektuellia, joka on äskettäin päässyt julkisuuteen haukkumalla muistelmissaan muita intellektuelleja. Paasilinna on kuulemma sanonut, että jos Tampereen yliopiston siirtäisi sellaisenaan Hämeenlinnaan, kummallakaan paikkakunnalla ei havaittaisi mitään tapahtuneen.
Tämä on tietysti puppua, koska kummankin kaupungin väestörakenne muuttuisi huomattavasti: Tampereelta katoaisi suuri osa 18-25 vuotiaita ihmisiä ja Hämeenlinnaan heitä vastaavasti tulisi lisää. Tämä tuskin jäisi Paasilinnaltakaan huomaamatta.
Paasilinna tuntuu kaipaavan sitä, että yhteiskunnassa pidettäisiin ääntä, riippumatta siitä, mitä tämä ääni sanoo. Paasilinna kuitenkin kritisoi suomalaisia intellektuelleja sitoutumisesta ideologioihin, itse hän katsoo, että intellektuellin tulee olla yksinäinen ja riippumaton. Tämähän on mahdotonta: ainoastaan autistinen ihminen voi olla tyystin itsenäinen subjekti.
En kuitenkaan voi olla ajattelematta, että Paasilinna on jossain suhteessa oikeassa: mitä Tampereen yliopistossa, jossa itse olen opiskellut yleistä kirjallisuustiedettä yli kuusi vuotta, tapahtuu sellaista, jota Hämeenlinnassa ei tapahdu? Onko olemassa enää mitään, mitä voisi sanoa yliopistoradikalismiksi? Mitä radikalismi sitten tarkoittaa?
Sanan perustana on latinan 'radix', joka tarkoittaa juurta. Sana viittasi alunperin 1300-luvulta 1600-luvulle perustavaa laatua olevaa fyysistä ominaisuutta, kunnes se 1700-luvulla alkoi tarkoittaa muutoksen voimaa. 1800-luvulla sana otettiin poliittiseen käyttöön ja se tarkoitti monta asiaa, samaan aikaan esimerkiksi liberaaleja, sosialisteja ja vallankumouksellisia. 1900-luvulla sen käyttö on vakiintunut tarkoittamaan useimmiten vasemmistolaista, juuriin asti menevän yhteiskunnallisen muutoksen vaatijaa.
Mitä Tampereen yliopistossa sitten on? Feministejä ja ylioppilaskunnan kohtalaisen vireä Akkaryhmä, jonka puheenjohtajana on radikaalisti tällä hetkellä mies. Aviisi, ylioppilaskunnan lehti, joka oli punaisen 70-luvun pää-äänenkannattajia, julkaisee aina välillä juttuja, jotka eivät sovi edes ylioppilaskunnan pirtaan. Onkohan muuta?
Entä minä itse? Olenko minä radikaali? Minun on pakko naurahtaa: olen niin radikaali, että en halua edes osallistua radikaaliin toimintaan, koska kokisin sen loukkaukseksi yksilöllisyyttäni ja vapauttani kohtaan. Tämä ei ole kovin hedelmällinen asenne.
Lähetän sähköpostikyselyn kolmelle ystävälleni, jotka kaikki opiskelevat laillani kirjallisuutta. Yksi, joukon ainoa feministi, ei ehdi vastata (mutta hänen on pakko olla radikaali, koska olen yhdessä käymällämme tanssikurssilla huomannut, että hän ei antaudu vietäväksi, vaan ottaa itse useasti johdon). Kaksi muuta, Erkki Rautio ja Aki Järvinen, vastaavat, paikoin hyvinkin yksityiskohtaisesti.
Olen kyllä radikaali, mutta...
Kauhuelokuvien ystävä Aki Järvinen kirjoittaa, että hän yllättää joskus itsensä ajattelemasta hyvinkin radikaalisti. Sitä tapahtuu kuitenkin hyvin harvoin, mutta Aki epäilee, että jokainen radikaali haluaisi olla itsekin vielä radikaalimpi. Kun kysyn, olisiko Aki valmis aseelliseen vallankumokseen, hän älähtää: "En missään nimessä! Aseet sulatusuuniin ja sitten henkinen vallankumous, jota ei televisioida."
Samaan mustan runoilija-laulaja Gil Scott-Heronin fraasiin turvautuu myös Erkki Rautio. Hänen internetkotisivuiltaan (http://phinnweb.bombsquad.org) löytyy linkki Suomen anarkistiliiton kotisivuille (http://www.dlc.fi/~ravelre/sal.htm). Kotisivuilta löytyy muutakin, jota voi paremman puutteessa luonnehtia ainakin vai htoehtoiseksi toiminnaksi: suomalaisen taideteknomusiikin historiaa ja katsaus sen nykytilaan, New Age -filosofiaa, okkultismia ja ranskalaista postmodernismia. Onko Erkki siis radikaali?
"Koen radikaalit ajatukset ja jonkinlaisen underground-ajattelun itselleni läheisiksi, mutta en ole mikään aktivisti", kirjoittaa Erkki.
"Ehkä se on pelkuruutta, mutta ajattelen, että radikaalius kääntyy liian helposti itseään vastaan. Yhteiskunta voi immunisoitua jatkuville vallankumouksellisille toimille ja näin vahvistua."
Erkki on kuitenkin sitä mieltä, että nykyään, kun yhteiskunta jakautuu entistä selvemmin häviäjiin ja voittajiin, radikalismi on tärkeämpää ja oleellisempaa kuin ennen. "Jonkun pitäisi korottaa äänensä 'on päätetty' -politiikkaa kohtaan."
Suurten kertomusten kuolema
Ei auta: kaksi ihmistä sanoo suoraan, että he ajattelevat toisinaan radikaalisti, mutta eivät tee juuri mitään radikaalia. Miksi näin on? Miksei kukaan ole enää radikaali? Nopeasti teoreetikon puheille.
Taideaineiden laitoksen dosentti Mikko Lehtonen, joka itse toimi 70-luvulla mm. Teiniliitossa ja oli perustamassa Liberoksi sittemmin muuttunutta Uutta Valtaa, toteaa, että 1960- ja 70-luvun radikalismi oli kollektiivinen liike yksilöllisyyden puolesta: sai toimia joukossa erilaisuuden puolesta ja kapinoida sitä vastaan, mitä yhteiskunta tuolloin oli ja mitä edelliset sukupolvet edustivat. "Paradoksaalisella tavalla radikalistiliike onnistui tavoitteessaan: vanhat suuret kertomukset tuhottiin eivätkä uudet suuret kertomukset ole joukkojen kertomuksia, vaan ne ovat paikallisia." Jokaisella on siis mahdollisuus olla erilainen suhteessa yhteiskuntaan ja edellisiin sukupolviin: tämäkö tappaa radikalismin yliopistossa?
"Syynä on myös se, että suhtautuminen opiskeluun on muuttunut tai se on pakotettu muuttumaan välineellisemmäksi. Kun opiskelijat saavat opintotukea 55 kuukauden ajan, kukaan ei koe järkeväksi alkaa politisoida samalla tavalla kuin ennen: miksi keskeyttää opintoviikkotulva häiritsemällä sujuvaa opetusta?"
Syynä radikalismin vähyyteen yliopistossa on myös se, että yliopiston piirissä ei enää ole yleisintellektuelleja, jotka korottaisivat äänensä. "Tutkijat toimivat enää asiantuntijoina esitelmissä ja paneelikeskusteluissa. Ei ole enää sellaisia mielipiteen muokkaajia kuin esimerkiksi Antti Eskola oli 60-luvulla."
Kysymykseeni, näkyykö hänen kursseillaan minkäänlaista radikaalia liikehdintää, Mikko Lehtonen vastaa pudistamalla päätään samaan aikaan huvittuneena ja nolona.
Viimeinen radikaali?
Pian tämän jälkeen tärppää: saan nimen ja yhteystiedot. "Tämä jätkä jos kuka on radikaali", minulle sanotaan. Nimi - Joni Purmonen - ei sano minulle mitään, mutta soitan silti annettuun numeroon. Joni Purmonen innostuu: hän suostuu heti haastatteluun.
Joni, 22, opiskelee filosofiaa ja ympäristöpolitiikkaa. Kun kysyn, onko hän radikaali, Joni sanoo olevansa valtionhallinnon vastustaja.
"Valtion vastustaminen on nykyään hankalaa, koska monikansalliset yhtiöt ovat valtioita vahvempia yksiköitä ja valtioiden merkitys on hyvin pieni."
Joni julkaisee Muutoksen Kevät -nimistä lehteä, jota on ilmestynyt jo kaksi numeroa ja josta Kimmo Sasi on tehnyt hallituskyselyn kutsuen lehteä anarkistisen äärivasemmistolaiseksi. Anarkismi vilahteleekin keskustelussamme Jonin kanssa usein. "Anarkismi nostaa päätään. SAK:ssa on toimiva anarkistisiipi, joka järjestää monisatapäisiä kokouksia. Suomen anarkistiliitto on koko ajan tulossa aktiivisemmaksi. Tilanne on Suomessa kuitenkin hyvin vaatimaton verrattuna esimerkiksi Espanjaan, jossa anarkismi on merkittävä poliittinen voima."
Joni on mukana monenlaisissa kansalaisliikkeissä - mm. Oikeutta eläimille -liikkeessä, Aseistakieltäytyjäliitossa ja monenlaisissa ympäristöjärjestöissä. Muutoksen Kevät kutsuu itseään "ympäristövallankumoukselliseksi lehdeksi"; ensimmäisen numeron pääkirjoituksessa todetaan, että vaikka ympäristöliikkeen edeltäjille kuuluu kaikki kunnia, kohteena ovat nyt yksittäisen järven tai metsän sijasta "monikansalliset yritykset, kokonaiset tuotannonalat ja maamme politiikan suuret linjanvedot".
Tavoitteena on "ekologis-inhimillinen maailma": talouden tulee paikallistua ja työpaikkademokratian tulee kehittyä niin että työläiset itse pitäisivät työpaikkaansa hallussaan. Joni sanoo, että vanha maksiimi Pariisin keväältä 1968 on edelleen pätevä: "Ole realisti, vaadi mahdotonta." Jonin mukaan nykyinen politiikka, joka perustuu ainoastaan annettuihin vaihtoehtoihin, tappaa ihmisten kyvyn unelmoida ja osa ihmistä kuolee.
Vaikka Joni sanoo hyväksyvänsä nykyisin terrorismiksi leimatun toiminnan (esim. turkistarhaiskut, Shellin omaisuuden tärveleminen), hän ei usko aseelliseen vallankumoukseen. "Totta kai vallankumous on kaunis asia ja siihen liittyvä romantiikka on hieno juttu, mutta totuus on se, että vallankumous voisi nykyisessä tilanteessa olla hyvinkin haitallinen. Maailmantalouden struktuurit ovat niin haavoittuvia, että mikä tahansa todellinen vallankumous syöksisi koko maailman kaaokseen." Kun kysyn, eikö se olisi kuitenkin ihanteellista, Joni vastaa, että se ei ole hänen haaveensa: kaikenlainen väkivallattomuus on hänen etiikkansa perusta.
Mitä Suomessa sitten pitää tehdä? Joni uskoo paikalliseen toimintaan, jolla ei ole mitään tekemistä puolueiden kanssa. Hän sanoo suoraan, että Vasemmistoliitto on pettänyt itsensä mennessään hallitukseen.
"Kun aletaan puhua humaanista markkinataloudesta, ollaan myyty jo puolet." Yksikään radikaali ei Jonin mukaan pysty Suomessa samaistumaan Vasemmistoliittoon. "Eikä vihreisiin. Tuija Braxin touhut voisivat olla vaikkapa nuorsuomalaisten ympäristöjaosto. Vihreät ovat skitsofreeninen ilmiö: mitä korkeammalla heidän puoluehierarkiassaan ollaan, sitä oikeistolaisempia he ovat." Joni sanoo itse olevansa vasemmistolainen ja kertoo pari kuukautta sitten vaihtaneensa Helsingin Sanomat Kansan Uutisiin, joka on hänen mielestään paljon vihreämpi lehti kuin Vihreä Lanka.
Lopuksi Joni sanoo, että radikaali toiminta on tarpeellisempaa nykyään kuin koskaan aikaisemmin. "Ihmisten tarve ottaa valta itselleen kasvaa koko ajan. Kun talouden valta menee riittävästi poliittisen vallan yli, se lakkaa hyödyttämästä ihmisiä teknisten innovaatioidenkaan muodossa. Yhteiskunnan tulisi olla jatkuvassa vallankumouksessa." Kun kysyn, miltä yliopiston tilanne näyttää, hän ärähtää: "Vituttaa koko juttu! Eihän täällä tapahdu mitään!"
Toimintaa!
Löysin lopulta yhden radikaalin. Joni ei ole yksin: Muutoksen Keväällä on reilusti toistakymmentä avustajaa. Lehden toimintasivuilla listataan reippaita kansalaisjärjestöjä: Anarkistinen Suora Toiminta, Earth Liberation Front, Eläinten Vapautusrintama, väkivaltaan turvautuva Anti-Fascist Action, Shell-boikotti, Aseistakieltäytyjäliitto, Anarkistiliitto... Kaikkea rivivasemmistolainen Satakunnan Työn lukija tuskin hyväksyy (eikä edes Muutoksen Kevät hyväksy), mutta kyse todella on radikaalista toiminnasta. Näillä ryhmillä ei useasti kuitenkaan ole mitään tekemistä yliopiston kanssa. Totuus on se, että kun ympäröivä maailma (tai suuri osa siitä) ei ole radikaali, niin ei yliopistokaan ole. Näytä esimerkkiä: Mitäs enää tätä juttua luet!? Barrikaadeille siitä!
Lähteenä on käytetty englantilaisen kulttuurintutkija Raymond Williamsin kirjaa Keywords.
