Andrew Crumey tekee romaanikokeiluja
Englannin ikioma Jorge Luis Borges


On olemassa kirjallisuutta, joka perustuu siihen, että kirjailija ei jaksa kirjoittaa kokonaisia kirjoja, vaan kuvittelee ne. Tyypillinen esimerkki tällaisesta kirjallisuudesta ovat monet Jorge Luis Borgesin novellit. Olen aina ajatellut, että Borges on kirjoittanut esimerkiksi novellinsa "Herbert Quainin teosten tarkastelua" siksi, että ei itse halunnut ryhtyä kirjoittamaan mitään niin hankalaa kuin Quainin geometriset romaanit. Hän tosin väittää, että eräästä Quainin novellista on siinnyt hänen oma novellinsa "Haarautuvien polkujen puutarha" - jossa siinäkin esiintyy teos, jollaista Borges ei olisi voinut kirjoittaa, mutta jonka tekijä hän taatusti olisi halunnut olla.

Borgesin jalanjäljillä ovat sittemmin liikkuneet ainakin Italo Calvino, Umberto Eco, Flann O'Brien, Georges Perec ja Josef Nesvadba. Laji ei kuitenkaan ole Borgesin keksimä, vaan se on perua ainakin Rabelaisin ajoilta ja sitä ovat harjoittaneet myös Denis Diderot, Laurence Sterne, Machado de Assis ja monet muut. Ja eikö H.P. Lovecraftkin Necronomiconeineen ole saman tyylisuunnan yksi edustaja?

Väliä ei oikeastaan ole sillä, onko kirjallisuus, jolla nämä kirjailijat ovat kansoittaneet teoksensa, olemassa vai ei, koska sitä käytetään kuitenkin fiktion rakennuspuina.

Englantilaiset eivät tässä lajissa - Sternea lukuun ottamatta - ole paljoa juhlineet. Varsinkin tällä vuosisadalla englantilainen kirjallisuus on keskittynyt luokkasuhteita erittelevään realismiin. Brititkin yrittävät välillä. Muutama vuosi sitten ilmestyi Alan Lightmanin esikoisteos Einsteinin unet, jota voi ajatella saman perinteen jatkajaksi. Fyysikko Lightmanin kollega on Andrew Crumey, joka tosin on skotlantilainen eikä tietenkään siinä mielessä tämän perinteen englantilainen viljelijä.

Vaihtoehtoisia Englanteja

Crumeyn esikoisteos on Music, in a Different Language (1993), johon on sijoitettu sisäkkäin neljä tai viisi eri tarinaa. Päällimmäisenä on minäkertojan, kirjailijan kertomus siitä, miten hän yrittää kehitellä rakkaustarinaa kahden nuoren ihmisen välille. Tärkeimmäksi kerronnan kohteeksi nousee kuitenkin nuoren miehen isän ja tämän ystävän traaginen kohtalo - kuka tätä tarinaa kertoo, jää tietymättömäksi.

Lisäksi seuraillaan hyvin borgesmaisen kirjailijan, Alfredo Gallin, päähänpistoja ja luetaan välillä mystisen amatöörifyysikon kirjoituksia, joissa todistetaan, että valon nopeus ei ole tyhjiössäkään vakio. Kiinnostavinta päällekkäisissä tarinoissa on se, että ne ovat molemmat vaihtoehtohistorioita. Toisessa tarinassa natsi-Saksa valloitti toisessa maailmansodassa Englannin, mutta natsihallinto kaatui kommunistien vaalivoittoon (!), ja toisessa englantilainen vastarintaliike voitti maan miehittäneet natsit. Tuloksena kummassakin skenaariossa on diktatuuri, jonka armoilla henkilöt ovat. Päällimmäisen tarinan minäkertoja sanoo, että kuvatun maailman kirjallisuudessa on alettu suosia kertomuksia, joissa Englanti sittenkin voitti sodan ja monarkia säilyi maan hallitusmuotona.

Kirjaansa sisällyttämää Alfredo Gallia mukaillen Crumey toteaa, että jokainen kirja on varkaus. Postmodernin ajan hellimä ajatus todistetaan Musicissa ottamalla melko suoria lainauksia mm. Milan Kunderan Olemisen sietämättömästä keveydestä (ajatus toistuvasta historiasta) ja Borgesin monista novelleista. Paikoitellen lainaukset maistuvat hiukan pakottamiselta.

Music, in a Different Language on aikamoinen teoreettinen kokeilu ja sellaisena se on vähän kuivakka. Yksi ja sama kohtaus, jossa historioitsija Robert Waters (fiktiivisen romaanin päähenkilön isän ystävä) kuolee, toistuu. Tehokeino toimii kyllä vaikkapa Ford Madox Fordin Kelpo sotilaassa (1915), mutta ei tässä, jossa se onnistuu lähinnä vain kyllästyttämään lukijaa. Kirjan loppupuolella, kun vielä yksi kirjallinen laatikko avautuu, lukija hiukan jo haikailee muualle.

Kuvitteelliset kaupungit

Crumeyn toinen teos, Pfitz, ilmestyi vuonna 1995 ja se on edeltäjäänsä parempi. Teos muistuttaa hyvin paljon Diderotin Jaakko Fatalistia (1773), varsinkin rakenteensa osalta. Kummassakin kuvataan isännän ja palvelijan päättymättömiä ja päättömiä keskusteluja, erona on se, että Diderotilla nämä keskustelut ovat ainakin pääosin "tosia", kun taas Crumeylla keskustelut ovat kuviteltuja. Eräs pikkuvirkamies kirjoittaa niitä erään naisen valloittamiseksi.

Kertomus, jossa mies kirjoittaa isännän ja palvelijan keskustelun, on sekin vain hyvin pieni osa suurempaa kertomusta. Crumey näet kuvittelee 1700-lukuisen maailman, jossa nimetön prinssi rakentaa ihannevaltioita ja -kaupunkeja. Prinssi ei tyydy pienoismalleihin, vaan hän käyttää koko oman valtionsa asujaimistoa fiktioidensa toteuttamiseen: jotkut piirtävät karttoja, jotkut kirjaavat ylös kuvitteellisten valtioiden asukkaiden toimia, jotkut kirjoittavat kirjoja, joita näiden valtioiden kirjailijat kirjoittavat, ja niin edelleen.

Kirjan rakastavaiset ovat kartanpiirtäjä ja elämäkerturi. Kartanpiirtäjä löytää kartalta henkilön, jota ei löydy muista asiakirjoista, ja väittää elämäkerturille, että henkilö nimeltä Pfitz on olemassa ja että hän on erään kreivi Zelneckin palvelija. Tehdäkseen vaikutuksen elämäkerturiin kartanpiirtäjä alkaa itse kirjoittaa Pfitzin ja kreivin tarinaa. Tämä tarina pitää sisällään, Diderotin romaanin tavoin, monia itsenäisiä tarinoita. Lisäksi tarinaan sotkeutuu erään Vincenzo Spontinin teos - kartanpiirtäjä näkee, että Pfitz lukee tämän kirjaa Aforismeja -, josta Crumeyn kirjassa on pitkiä katkelmia. Spontiniin liittyy myös mysteeri, joka lopulta ratkaistaan ja rakastavaiset saavat toisensa.

Juoni ei ole yksinkertainen, mutta Crumey kirjoittaa niin täsmällisesti, että kirja pysyy koossa. Ideoitsijana hän on erinomainen, jopa vähän liiankin erinomainen, koska kaikilla ideoilla ei tunnu olevan perusteltua sijaa kirjan maailmassa. Tyylirikkoja kirjassa ei silti ole, mutta kirjan muuttuminen loppupuolellaan intohimorikoksen kuvaukseksi heikentää sen voimaa ja tekee siitä hiukan banaalin. Naisten kuvaajana Crumey on niinikään heikohko ja kliseinen.

Muisti, järki ja mielikuvitus

Crumeyn kolmas kirja on kaikkein vaikeaselkoisin. d'Alembert's Principle (1996) sekoittaa faktuaalista ja fiktiivistä niin reippaasti, että taitavakaan lukija ei tahdo pysyä perässä. Lisäksi Crumey ottaa aineksia tähän kirjaansa aiemmista - edellisen teoksen Pfitz esiintyy toistuvasti kirjassa, lisäksi ihannevaltio, jossa Pfitzin on tarkoitus seikkailla eli Rreinstadt, esiintyy uudemmassa kirjassa niin kuin se olisi todella olemassa.

Kirjan tosihenkilö on Denis Diderotin (!) työtoveri, Jean d'Alembert (1717-1783), Ensyklopedian toimittaja ja matemaatikko, jonka mukaan todellakin on nimetty d'Alembertin periaate. Crumey kertoo d'Alembertin tarinan hänen omilla sanoillaan - d'Alembertin sisäkkö lukee tämän kirjoittaman omaelämäkerran.

Samalla matemaatikko itse kuolee vanhana ja hänen ovelleen tulee mies, jonka mielestä kaikki, mitä Ensyklopediassa on sanottu, on humpuukia. Hän tarjoaa tilalle erään Magnus Ferguson Kosmografiaa, joka on kokonaisuudessaan liitetty kirjaan. Fergusonin kirjoittamaksi väitetty Kosmografia on silkkaa 1700-lukua, vaikkakin se on sitä liian tietoisesti vaikuttaakseen aidolta. Siinä kertoja, ilmeisesti Ferguson itse, näkee unta, jossa hän siirtyy aurinkokunnan planeetalta toiselle ja tapaa planeettojen eriskummallisia asukkaita.

Fergusonin anti filosofialle on ajatus siitä, että jokaisena hetkenä tehdään kaikki mahdolliset ratkaisut. Jokaisena hetkenä syntyy uusi maailma, jossa ei ole tehty muissa maailmoissa tehtyjä ratkaisuja, toisin sanoen Fergusonin mukaan maailma on haarautuvien polkujen puutarha. Ajatus ei kuitenkaan vaikuta enää aivan tuoreelta, ja ainoastaan Fergusonin keksiminen ja hänen elämäkertansa kertominen antaa idean hengittää.

Kirjan kolmannessa osassa Goldmann-niminen mies tapaa Pfitzin vankilassa. Pfitz kertoo tarinoitaan, joista osa on samoja kuin Pfitzissä. Lisäksi Pfitzillä on hallussaan kaksi käsikirjoitusta, joista toisessa kerrotaan, jälleen kerran hyvin 1700-lukulaisesti, pyrkimyksestä kirjoittaa sanakirja kaikista maan päällä eläneistä ihmisistä ja toisessa kellosta, jonka koneisto on niin monimutkainen, ettei kukaan ymmärrä siitä mitään. d'Alembert's Principlen alaotsikko on "Memory, Reason and Imagination".

Kirjan osat kommentoivat ironisestikin alaotsikon ilmoittamia teemoja: d'Alembertin muistelmat lukee tämän sisäkkö sattumalta, paljon järkeä Magnus Fergusonin ideoissa ja kirjoituksissa ei ole, mielikuvitus johtaa sanakirjan tekijät umpikujaan. Vastattavaksi jää, voiko ihmisen perusominaisuuksia lopultakaan käyttää mihinkään.

Romaanimuodon testausta

Crumey on epälineaarisen dynamiikan tutkija, ja luonnontieteellinen koulutus näkyy hänen kirjoissaankin. Hän kirjoittaa täsmällistä kieltä eikä paljoakaan haaskaa aikaa henkilöiden sielunmaailman kuvaamiseen. Crumeyn kirjojen juonet ovat teoreettisia kokeita, joilla testataan tarinan luonteen kestävyyttä: paljonko se sietää kokeilua, sisäkkäisyyttä, itseensä viittavuutta.

Crumey on tutustumisen ja suomentamisen arvoinen kirjailija, mutta hänessä on yksi ongelma. Hänen täsmällisyytensä ja teoreettisuutensa tekevät hänestä samalla myös kuivakkaan ja välillä myös tylsän. Crumeylta puuttuu Borgesin vakavuus, joka on suuren humoristin vakavuutta. Crumey ei lopultakaan suhtaudu vakavasti luomuksiinsa, mikä heikentää niiden nautittavuutta.

Asiassa on vielä vakavampiakin seurauksia. Crumey on leimallisesti postmodernistinen kirjailija: hän käyttää alluusiota, pastissia, jonkin verran parodiaa ja sijoittaa kirjansa yleensä menneisyyteen. Tämä menneisyys on tuttua taas muista kirjoista - Diderotilta, Borgesilta, Umberto Ecolta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Crumeyn kaltaisten, hyvin itsetietoisten kirjailijoiden mukana postmodernistinen kirjallisuus alkaa käpertyä pelkkään viittaavuuden suojaan. Mitä pidemmälle postmodernistinen kirjallisuus siis käy, sitä suljetummaksi se muuttuu. Tässä alkaisi kaivata jo alluusiotonta kirjallisuutta.

Juri Nummelin. (Printed by author's permission.)

l i t e r a t u r e