Ja raunioista nousee.
NEW YORK CITY SURVIVORS

Rumba, 2003

Kim Rapatin ja Irwin Bergin hypnoottiset soundit ja ankarat sanoitukset luovat oman teollisen ghetto-angstivireensä.

Pimeä Turku. Humalaiset vaeltavat kaduilla, Hesburger-kääreet lepattavat, suupielistä valuu majoneesi, ihmiset hoipertelevat toistensa luokse, etsivät seuraa, vaipuvat epätoivoon, ottavat takseja, löytävät kaltaisiaan, katoavat mutaiseen Auraan. Ihminen on raadollinen Turun yössä, kun baarit pullauttavat juojat ulos sisuksistaan oksennuksenkatkuisille kaduille.

Sekö inspiroi New York City Survivorsin laulajan Irwin Bergin sanoittamaan The World of Madness -kappaleen? "We're living in a world of madness / and you are just a fucking freak // just like me" Tai kappaleen End of Evolution. "Human race is not / end of evolution".
Yhtye sai ainakin nimensä Turun yössä, alkuvuodesta 2001, kun keskellä siltaa vastaan kävellyt mies alkoi syleillä Irwiniä. Tuntemattoman miehen silmät olivat lasittuneet ja joko humalaisena tai huumeisena hän hoki: "Sä oot siitä bändistä, sä oot siitä bändistä. New York City Survivors".
Kun Irwin kertoi tapauksesta hänen kanssaan musiikkia tekevälle Kim Rapatille, kaksikko tiesi, että heidän hankkeellaan oli nimi.

Yöstä on saanut inspiraationsa myös Sex, Drugs & More Drugs. "Siinä ei siis tosiaan kannusteta käyttämään huumeita. Laulu kertoo sellaisesta reivitytöstä, joka nuoruuden kukoistuksessaan ja tyhmyydessään harrastaa huumeita ja seksiä yllin kyllin", selventää NYCSin Rapatti, joka on tehnyt Mono Junk -nimellä musiikkia 90-luvun alusta.

Hän ja Irwin Berg aloittivat yhteistyön vuonna 2000. pHinnWebissä Irwiniä kuvaillaan "gonzo-DJ -legendaksi" ja Rapatti on saitin mukaan "Sähkön tyyppien ohella suomalaisen underground-teknon veteraani". Berg on tehnyt yhteistyötä Sassen kanssa muun muassa gabba-henkisessä Amalgam V -hankkeessa.
"Irwin ehdotti, että tulisi joku kerta mun luo ja kokeiltaisiin syntyykö yhdessä mitään. Mä olin aluksi, että tuu vaan, mutta en mä uskonut että se tulee ikinä. Sitten se tulikin ja me lähdettiin tekemään", Rapatti kertoo.

Ensimmäinen keikka kaksikolla oli joulukuussa 2000 Jam On Revenge -tapahtumassa, Mono Junkin kymmenvuotisjuhlassa. Tuntematon mies sillalla ei ollut vielä antanut yhtyeelle nimeä, joten he soittivat nimellä Mono Junk ja Irwin Berg. Keikoilla kaksikon seurana on sittemmin yleensä ollut säröisää ja raskasta soundia kehittävä basisti. Soitin tuo settiin vahvan rokkiasenteen. Kesäkuun alussa ilmestyneellä esikoisalbumi Static Lightilla soundi on vähän teknompi ja sävyille jätetty tilaa.
"Seuraavalla levyllä voi olla enemmän niitä keikkabiisejä", Rapatti miettii.

Ikuisesti nolla pistettä

New York City Survivorsin musiikkissa on industrialin painostavuutta, elektron nytkettä, mutta myös vähän housempia teknorytmejä, vaikka biisit ovat pääasiassa laulumaisia.
"Just sen takia mä oon innostunut Irwinin kanssa tekeen, on hauska tehdä, kun on vokaalit kaikissa biiseissä", sanoo Mono Junkina enemmän instrumentaaleja tehnyt Rapatti.
Irwin Bergin sanat ovat monotonisia hokemia, jotka jämähtävät helposti takomaan päätä sisältäpäin. Pian huomaa hyräilevänsä lauseita tyyliin: "Pain is a pleasure / and you know that / pain is your game". "Ei sitä olla tietoisesti haettu, mutta se on just hyvä. Siitä tulee hyvä sellainen monotoninen ja minimalistinen homma siihen lauluunkin. Mutta ehkä Irwin ei vaan jaksa keksiä enempää sanoja, kun se niitä repii siinä mun sohvalla", Rapatti naurahtaa.
Static Lightilla Bergin laulua kuullaan sekä kuiskauksena että huutona, käsiteltynä ja paljaana. Hänen äänensä sävy on tiukka, usein kirskuva ja Irwinin tapa ääntää tuo musiikkiin oman särmän. Se lisää karua, raunioituvaa tunnetta, mikä musiikista tulee. Soundissa on vaarallisuuden rosoa. New York City Survivorsin musiikissa haisee ghetto, tehdas ja julma futurismi. New York City Survivors yhdistää ankeutta ja rujoutta hyvän kuuloiseen musiikkiin vähän kuin Primal Scream viime levyillään, vaikka keinot ja soundi ovat toki toisenlaiset. New York City Survivors luottaa levyllä paahtoa enemmän tunnelmiin.

Rapatti vähättelee musiikin tummia sävyjä: "En mä osaa ajatella, että se on synkkää, se on vaan sellaista soundia, josta me pidetään", mutta hän tiedostaa myös, ettei tämä ihan aurinkomusaa ole.

Lohduttomuus -- mutta myös se kevyempi puoli -- kiteytyy jo albumin neljännessä kappaleessa, jossa mainio melodia ja levyn kepein biitti eivät peitä sanoituksen ikuista pettymystä: "Eurovision contest and the final results / the last one is. Finland / Oh no! No points at all", Irwin juontaa Eurovision Song Contestissa. Saisikohan tuon ensi vuonna Suomen edustajaksi viisuihin?

Jonathan Mander

© Copyright Rumba / Jonathan Mander 2003. Julkaistu kirjoittajan luvalla / reprinted by permission.


Dum Records